Kuukausi mennyt. Ja olen niin pahoillani. Olen ollut hiljaa. Tunteiden vuoristoradassa. Lihonut. Masentunut. Yksinäinen ihminen. Joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja joka sekuntti. Mun ajatukset ei jätä mua rauhaan. "ala laihduttaa, nyt, heti, tai viimeistään huomenna! huomenna alotat" ja ei, ei se ikinä ala. ja kohta on jo maaliskuu.
mulla on ollu koko viikon niin paska olla. niin paska, että äsken kun luin blogikirjotusta viiltelystä aloin jo vakavissani harkita, että pitäisikö verestää muistia ja ihoa pitkästä aikaa... ja nyt kirjoitan tätä. väsyttää. haluan vain joka päivä maata sängyssäni ja nukahtaa, unohtaa. olemassaoloni. sen kuinka paska ihminen olen. sen kuinka mulla ei ole mitään eikä ketään.
mä en pyydä paljoa, mä vaan pyydän että saisin voimia laihtua taas. kunnolla. oikeesti. eikä vaan unelmissani. jos mulla on aikaa maata kaikki arkipäivät ja melkeen kaikki viikonloputkin yksinään himassa, niin miksi en käytä sitä aikaa urheiluun vaan tuijotan sitä vitun telkkaria ja makan sängyssä. ja ennenkaikkea, syön.
pelkään ruokaa ihan hirveästi nykyään, tällähetkellä enemmän ku koskaan. koska oon enemmän koukussa siihen ku milloinkaan muulloin. mun on vaan pakko päästä irti siitä ja lopettaa. huomenna olis hyvä alottaa. koska aijon ryypätä koko viikonlopun.
emmä tartte ruokaa, tarvitsen vaan alkoholia.
