Huomasin tänään telkkaria katsoessa, kun kyyneleet tulivat silmiini hetkeksi ja kuinka hyvältä se tuntui. En oo itkenyt moneen kuukauteen, viimeks marraskuussa ja sekin oli kännissä. Joten en oikeesti edes muista koska olisin viimeks kunnolla itkenyt. Jos mulla on sellasia kausia että itken hirveesti mua alkaa ärsyttämään kuinka herkkä ja heikko oon, mut sit kun menee tälleen kauan aikaa ettei itke alkaa kaipaamaan sitä. Kunnon itkeminen helpottais oloa ees vähän. Ihan vähän. Mut enhän mä saa itteäni pakotettua itkemään. Ja paska olo jatkuu...
En tajua tätä mun oloa mikä nyt on kestänyt koko tammikuun. Aina illalla joskus kaheksan jälkeen mulle tulee niin paskamainen fiilis kuin voi vaan olla, vihaan itteäni ja sitä että oon näin läski, miksi söin tänään niin paljon miksen vaan laihduta miks katon joka päivä vaan telkkaria enkä oikeesti tee elämälläni mitään. Sit just käyn bloggerissa, luen blogeja ja twitterissä käyn, katon thinspo kuvia ja itken mielessäni ja lupaan että aamulla kaikki on paremmin, huomenna mä alotan. Mut aamulla kun herään kaikki on taas samallailla ku ennenki, meen kouluu, syön, tuun koulusta, syön, syön, katon telkkaria, syön. Ja sit kello on taas kaheksan ja vihaan itteäni, ja oravanpyörä pyörii jälleen.
Röökin kautta sänkyyn masistelemaan lisää. Ei voi sanoa kun vittu mitä paskaa.
tiistai 28. tammikuuta 2014
maanantai 27. tammikuuta 2014
"läski horo"
Kaikki on perseestä, mikään ei suju, ahdistus on liian suuri siedettäväksi. Vedin viime viikonloppuna kahen päivän kännit, toisena tipuin rappuset alas kun olin liian kännissä. Koulu ahdistaa ihan helvetisti, ihan liikaa tehtäviä ja ryhmätöitä, ei mun psyyke kestä tällästä stressin määrää. Lisäks raha ja työhuolet. Ja siihen vielä sietämätön läskiahdistus.
MUA EI KIINNOSTA KOULU TAI TYÖT, MÄ VAAN HALUAN LAIHTUA.
MUA EI KIINNOSTA KOULU TAI TYÖT, MÄ VAAN HALUAN LAIHTUA.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
"Aikuisuus"
Abivuosi jatkui samalla menolla kuin ennen, entistä enemmän lintsaten ja ryypäten. Sain vihdoin ja viimein laitettua välit poikki on/off poikaystävääni ja aloitin vuoden kestäneen toipumisen hänestä. Muutin omaan kämppään käyttäen tekosyynä sitä että halusin itsenäistyä. Oikeasti en vain kestänyt enään asua saman katon alla inhottavan isäpuolen ja ryyppäävän äitin kanssa. Samalla huomasin ensimmäistä kertaa lihoneeni oikeasti.
Ostin kakkosella ensimmäiset chino housuni, sillä ne tulivat silloin muotiin. Housut olivat kokoa 38, ja erittäin hyvät päällä. Asiaankuuluvasti löysät reisistä ja perseestä. Luonnollisesti en näitä housuja kesällä ennen abivuotta käyttänyt, ja syksyllä ajattelin pitkästä aikaa vetää nämä housut ylleni. Järkytyksekseni ne eivät mahtuneet enää päälleni. Ne eivät edes menneet kiinni, ja kiristivät joka puolelta. En voinut uskoa silmiäni, miten tämä on edes millään muotoa mahdollista? Enhän mä oo koskaan oikeesti lihonut, pari kiloa sinne tai tänne. Muistan kuinka tuijotin itteäni koko aamun peilistä. En voinut uskoa että olisin muka lihonut niin paljoa, että ne housut eivät muka olisi mahtanut mun päälle. Ryntäsin äitin luo käymään vaa'alla, jolla en niin pitkään aikaan ollut käynyt. Ja järkytys oli suuri, 72,2 kiloa.
Järkytys todella oli suuri, ja en tiedä miksi muttta jouduin tämän tiedon sulattamiseen käyttämään pari kuukautta, ryyppäämistä ja juhlimista jatkaen. Muistan kuitenkin abivuoden jouluna, kun makasin kännipäissäni veljeni sängyssä yöllä ja aloin miettiä mikäköhän mun BMI on jos oon lihonut niin paljon. Ja tällä kertaa järkytys oli ehkä entistä isompi. Ensimmäistä kertaa ikinä, mä en ollu enää normaalipainonen. Mä olin lievästi ylipainonen. Ylipainonen. Se iski ihan vitusti tajuntaan. Päätin, että heti tammikussa alan laihduttamaan. En kuitenkaan alkanut. Kirjotuksiin valmistautuminen alko, enkä ollu vieläkään saanut alotettua laihdutusta. Tähän aikaan äiti kävi kuntoutuksessa, ja oli syksystä asti urheillut ja laihtunut roimasti. Helmikuussa tajusin kunnolla kuinka paljon äiti onkaan onnistunut laihtumaan, ja se motivoi mua ihan hirveesti joten maaliskuussa sain alotettua oikeen ekan laihdutusyrityksen.
Onnistuin terveellisesti syömällä ja urheilemalla laihtumaan n. 64 kiloon toukokuun loppuun ja ylioppilasjuhliin mennessä. Olin iloinen, olin laihtunut niin paljon ja näytin ylioppilaskuvissa paremmalta kuin olisin ikinä näyttänyt 72 kilosena. Annoin itelleni luvan juhlia ja syödä sinä valmistumisviikonloppuna, mutta tarkoitus oli jatkaa laihtumista tavoitepainoon joka oli silloin oli 53 kg. Mutta siihenhän se taas jäi. Ryyppäsin ja söin koko kesän, ja elokuussa välivuoden alkaessa painoin taas 70 kiloa. Vannoin alottavani taas laihdutuksen, mutta se jäi työpaikka ahdistuksen ja kaiken muun ystävyysdraaman takia. Tein vain töitä, ja olin todella ahdistunut koko välivuoden. Ja ryyppäsin. Mietin miten saisin laihdutettua taas, mistä saisin siihen voimaa. Eksyin pitkästä aikaa jouluna syömishäiriö sivuille, ja aloin lukea blogeja. Aloin miettiä oman blogin perustamista.
Tammikuussa aloin kirjottaa tätä blogia siinä toivossa että se tsemppais mua laihduttamisessa. Ensin se auttokin, laihduin maaliskuuhun mennessä taas 64 kiloon ja yhtäkkiä huomasin että olin täysin syömishäiriöisen maailman pauloissa. Yhtäkkiä anorektiset naiset joita ennen kammoksuin, olivatkin ihanan laihoja. Tavoitepainoni tippui ensin 52, sitten 50, sitten 48 ja lopulta 45 kiloon. Ja loput te tiedättekin. Sen jälkeen koko loppu vuoden jojoilin painoni kanssa. Kesällä sain tiedon uudesta opiskelupaikasta ja muutin ensimmäistä kertaa uudelle paikkakunnalle siinä toivossa että saisin rauhassa laihduttaa. Sitä kuitenkin sabotoi koko syksyn kestänyt juhliminen uusien kavereiden kanssa. Välit molempiin vahempiin on todella huonot, niinkuin vanhoihin ystäviinkin. Koulu ja rahatilanne ahdistaa koko ajan, ja läskiahdistus ja masennus painaa päälle koko ajan. Jostain pitäisi saada taas voimaa koittaa laihduttaa, sillä mä en vaan jaksa enää, tätä on kestäny liian kauan.
Haluun vaan taas olla se laiha keijukaistyttö, joka joskus olin.
Ostin kakkosella ensimmäiset chino housuni, sillä ne tulivat silloin muotiin. Housut olivat kokoa 38, ja erittäin hyvät päällä. Asiaankuuluvasti löysät reisistä ja perseestä. Luonnollisesti en näitä housuja kesällä ennen abivuotta käyttänyt, ja syksyllä ajattelin pitkästä aikaa vetää nämä housut ylleni. Järkytyksekseni ne eivät mahtuneet enää päälleni. Ne eivät edes menneet kiinni, ja kiristivät joka puolelta. En voinut uskoa silmiäni, miten tämä on edes millään muotoa mahdollista? Enhän mä oo koskaan oikeesti lihonut, pari kiloa sinne tai tänne. Muistan kuinka tuijotin itteäni koko aamun peilistä. En voinut uskoa että olisin muka lihonut niin paljoa, että ne housut eivät muka olisi mahtanut mun päälle. Ryntäsin äitin luo käymään vaa'alla, jolla en niin pitkään aikaan ollut käynyt. Ja järkytys oli suuri, 72,2 kiloa.
Järkytys todella oli suuri, ja en tiedä miksi muttta jouduin tämän tiedon sulattamiseen käyttämään pari kuukautta, ryyppäämistä ja juhlimista jatkaen. Muistan kuitenkin abivuoden jouluna, kun makasin kännipäissäni veljeni sängyssä yöllä ja aloin miettiä mikäköhän mun BMI on jos oon lihonut niin paljon. Ja tällä kertaa järkytys oli ehkä entistä isompi. Ensimmäistä kertaa ikinä, mä en ollu enää normaalipainonen. Mä olin lievästi ylipainonen. Ylipainonen. Se iski ihan vitusti tajuntaan. Päätin, että heti tammikussa alan laihduttamaan. En kuitenkaan alkanut. Kirjotuksiin valmistautuminen alko, enkä ollu vieläkään saanut alotettua laihdutusta. Tähän aikaan äiti kävi kuntoutuksessa, ja oli syksystä asti urheillut ja laihtunut roimasti. Helmikuussa tajusin kunnolla kuinka paljon äiti onkaan onnistunut laihtumaan, ja se motivoi mua ihan hirveesti joten maaliskuussa sain alotettua oikeen ekan laihdutusyrityksen.
Onnistuin terveellisesti syömällä ja urheilemalla laihtumaan n. 64 kiloon toukokuun loppuun ja ylioppilasjuhliin mennessä. Olin iloinen, olin laihtunut niin paljon ja näytin ylioppilaskuvissa paremmalta kuin olisin ikinä näyttänyt 72 kilosena. Annoin itelleni luvan juhlia ja syödä sinä valmistumisviikonloppuna, mutta tarkoitus oli jatkaa laihtumista tavoitepainoon joka oli silloin oli 53 kg. Mutta siihenhän se taas jäi. Ryyppäsin ja söin koko kesän, ja elokuussa välivuoden alkaessa painoin taas 70 kiloa. Vannoin alottavani taas laihdutuksen, mutta se jäi työpaikka ahdistuksen ja kaiken muun ystävyysdraaman takia. Tein vain töitä, ja olin todella ahdistunut koko välivuoden. Ja ryyppäsin. Mietin miten saisin laihdutettua taas, mistä saisin siihen voimaa. Eksyin pitkästä aikaa jouluna syömishäiriö sivuille, ja aloin lukea blogeja. Aloin miettiä oman blogin perustamista.
Tammikuussa aloin kirjottaa tätä blogia siinä toivossa että se tsemppais mua laihduttamisessa. Ensin se auttokin, laihduin maaliskuuhun mennessä taas 64 kiloon ja yhtäkkiä huomasin että olin täysin syömishäiriöisen maailman pauloissa. Yhtäkkiä anorektiset naiset joita ennen kammoksuin, olivatkin ihanan laihoja. Tavoitepainoni tippui ensin 52, sitten 50, sitten 48 ja lopulta 45 kiloon. Ja loput te tiedättekin. Sen jälkeen koko loppu vuoden jojoilin painoni kanssa. Kesällä sain tiedon uudesta opiskelupaikasta ja muutin ensimmäistä kertaa uudelle paikkakunnalle siinä toivossa että saisin rauhassa laihduttaa. Sitä kuitenkin sabotoi koko syksyn kestänyt juhliminen uusien kavereiden kanssa. Välit molempiin vahempiin on todella huonot, niinkuin vanhoihin ystäviinkin. Koulu ja rahatilanne ahdistaa koko ajan, ja läskiahdistus ja masennus painaa päälle koko ajan. Jostain pitäisi saada taas voimaa koittaa laihduttaa, sillä mä en vaan jaksa enää, tätä on kestäny liian kauan.
Haluun vaan taas olla se laiha keijukaistyttö, joka joskus olin.
Teini-ikä
13-vuotiaana aloitin ylä-asteen ja sain uusia ystäviä. Kuuluin koko ylä-asteen kuuden tytön porukkaan jossa kaikki olimme todella hyviä ystäviä keskenämme ja rakastimme toisiamme, riidoista huolimatta. Näin jälkeenpäin katsottuna se aika oli parasta elämässäni tämän ystäväporukan takia, vaikka silloin se tuntuikin helvetiltä, sillä epävarmuuteni ja alkavan masennukseni takia uskoin ja tunsin, että en oikeasti kuulunut porukkaan, olin se vähäpätöisin ja viimeinen vaihtoehto. Tunsin näin koko ylä-asteen ja ysillä uskaltauduin kerran puhumaan asiasta. Tilanne päättyi siihen että jouduin pyytämään anteeksi ystäviltäni, että syytin heitä moisesta.
Harrastin seiskaluokalta lukion kakkoselle tanssia eri muodoissa, ja tämä on varmasti se syy jonka takia en ylä-asteella lihonut kuin parisen kiloa. Jos en olisi harrastanut mitään liikuntaa olisin jo tässä vaiheessa lihonut todella paljon. Seikaluokan jälkeen huomasin että mahani alkoi vähän pömpöttää. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon lihomista. Mutta ajattelin että kunhan se ei siitä suurene niin kaikki on hyvin. 14-vuotiaana aloin kuitenkin pikkuhiljaa masentua. Istuin kaikki päivät yksin koulun jälkeen tv:tä tuijottaen ja syöden herkkuja. En syönyt mitään normaaliruokaa, vain herkkuja. Muistan vieläkin herkut mitä söin. Pirkan persikka jääteetä, popparia, pirkan masikkajugurttisuklaata, suklaakeksejä. Jos söin jotain normaalia, se oli yleensä nuudeleita. Hukutin kaikki murheeni ruokaan. Oloni oli mitä kamalin. Aloin myös viillellä. Viiltelin kahdeksannesta luokasta lukion ensimmäisen luokan puoleenväliin asti. En edes näin jälkeenpäin ajateltuna osaa sanoa, miksi niin tein. Se vain tuntui oikealta, ainoalta asialta jossa oli järkeä. Olin niin yksinäinen, ja rikki. Enkä edes tiennyt miksi. Minulla oli mahtava ystäväporukka, mutta tunsin olevani näkymätön ja turha, sellainen, että kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Ja kun näistä tunteista yritin puhua, sainkin turpaani ja jouduin pyytämään anteeksi.
Tappelin myös koko ajan äitini ja isäpuoleni kanssa, kävimme todella verisiä taisteluja jotka päätyivät monta kertaa siihen että uhkasin lähteä tai karata, sillä en kestäisi enää. Äitini juominen lisääntyi tähän aikaan todella paljon, ja monesti jouduin valvomaan 3 asti yöllä sillä en voinut mennä nukkumaan ennenkuin äiti oli tullut kotiin ryyppyreissultaan. Isästäni en pitänyt ja pelkäsin häntä. Hän myös monesti haukkui minua laiskaksi sohvaperunaksi, jonka pitäisi joskus edes tehdä jotain.
14-vuotiaana painoin 63-64 kiloa, ja aloin ensimmäistä kertaa miettiä laihduttamista. Eksyin syömishäiriö nettisivuille, blogeihin ja pro ana sivustoille ja kiinnostuin syömishäiriöstä tosissani. Katselin thinspokuvia todella paljon, vaikka vielä tähän aikaan todella anorektiset naiset ällöttivätkin minua. Ajattelin typeränä lapsena että olisipa kiva kun olisi syömishäiriö niin olisin edes laiha. Yritin aina välillä laihduttaa, pidin 2 kuukauden karkkilakon ja laihduin 2 kiloa. Pidin viikon zumbaus treenejä jotka jäivät aina siihen viikkoon. Ajattelin epäoivoisesti olevani liian läski ja vihasin itseäni suuresti. Käytin vain mustia farkkuja ja isoja paitoja peittämään läskini. En käyttänyt ikinä mekkoja, koska pelkkä ajatuskin ahdisti.
Ylä-asteen jälkeen aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Tämä tuntui silloin Jumalan lähettämältä pelastukselta joka pelastaisi minut siitä hävityksestä johon olin joutunut. En ollut enää niin masentunut, pelko yksinjäämisestä ja siitä että "ei kukaan voisi tykätä musta" poistui, ja tuntui että olin onnellinen pitkästä aikaa. Kunpa vaan sillon olisin tiennyt miten hajottavaksi tämä Jumalan lähettämä pelastus kääntyisikään. Seurustelin kysyisen jätkän kanssa 7 kk jonka jälkeen hän jätti minut, ja tästä alkoi kaksi vuotta kestänyt oravanpyörä jossa vain hajotin itseäni lisää uskomalla hänen valheitaan ja antamalla hänen pelata julmaa peliään itselläni. Mutta olin niin nuori ja sinisilmäinen, niin rakastunut, niin helposti lisää rikottavissa. Ja pelkäsin niin paljon yksin jäämistä. Roikuin kyseissä jätkässä sen takia niin kauan, sillä en vaan suostunut jäämään yksin, olin aivan varma etten enää koskaan voisi saada ketään jos nyt jään yksin.
Seurusteluaikana myös ensimmäisen kerran hairahduin ajattelemaan että ehkä en olekaan niin läskin kuin olen luullut. Jos hän tykkää musta näin, niin enhän voi olla kauhean läski? Uskottelin itselleni todella pitkään näin, kunnes oli aika kohdata totuus: emme voineet koskaan harrastaa seksiä valot päällä, emme koskaan. Emme missään. Emme edes suihkussa tai saunassa. Nykyään ajateltuna on hullua miten olin niin tyhmä etten silloin tajunnut että hän ei halua nähdä läskejäni, joten siksi valot sammuivat aina. Myös kaikki tytöt joita kyseisellä jätkällä on sen jälkeen ollut ovat kaikki olleet todella laihoja. Tämä vain lietsoi masennustani lisää.
Lukion alettua muistan kuinka kaikki joutuivat käymään terveystarkastuksessa. Tähän aikaan en seurustelun takia enää kytännyt painoani, ja muistan järkytykseni kun terveydenhoitaja tylysti töksäytti että "painoa on näköjään tullut vähän lisää, mistäköhän se johtuu?" Ryyppämisestä varmaan, haista vittu. En kuitenkaan vieläkään tehnyt asialle mitään, sillä pääni oli niin sekaisin "elämäni rakkauden" takia.
Lukioaikana myös välit isääni alkoivat viilentyä entisestään. Tähän aikaan veljeni oli 13-14 vuotias ja isäni alkoi suorastaan palvoa maata veljeni jalkojen alla. Kaikki mitä hän teki oli oikein ja hienoa. Vaikka veljellänikin on ollut ongelmia, hän oli silti se paras, kuningas. Hän sai kaiken, minä en mitään. Olen kuitenkin onnellinen että tämä ei ole koskaan vaikuttanut minun ja veljeni väleihin, vaan on oikeastaan tehnyt meistä läheisempiä. Vaikka voisi suoraan sanoa että isämme on yrittänyt ajaa meitä erilleen ja toisiaan vastaan. Lukioaikana aloin "turtumaan" tunteiltani äitiäni kohtaan äitin ryyppäämisen takia. En enää huolehtinut, vaan aloin vihata. Äitini humalassa on kammottavin näky mitä olen joutunut todistamaan, ja kotona/kotikaupungissa asuessani jouduin todistamaan sitä näkyä joka viikonloppu, joten ihmekkös että alkoi kyllästyttämään. Aloin ymmärtää että äiti juo masennukseensa enkä osannut tehdä asialle muuta kuin pari kertaa yrittää tehdä pientä väliintuloa ja sanoa kuinka huolissani olen. Hän viittasi asiaan kintaalla ja sanoi tietävänsä omat rajansa. Aloin pikkuhiljaa rakentaa muuria itseni ja äitini välille. Olemme aina olleet tosi läheisissä väleissä ja hyviä ystäviä, mutta äitin ryyppäminen vain alkoi pikkuhiljaa tuhota sitä sidettä joka meillä oli, sillä äiti ei koskaan tajunnut kuinka paljon se minua satuttaa kun hän vetää päänsä täyteen joka viikonloppu. Kaikenlisäksi hän yritti tuohon aikaan aika tasaista tahtia tuhota kaikki ystävyyssuhteeni puuttumalla niihin esim. facebookin kautta helvetillisessä jurrissa.
Koko lukio kului lintsaten, ryypäten ja on/off poikaystäväni perässä juosten. Kaikki oli hyvin sekavaa, tunsin että olin hukannnut iseni jonnekkin. En panostanut ulkonäkööni, kuljin lukion kakkosen ja kolmosen lökäreissä ja hupparissa. En välittänyt mistään, mutta ajattelin silti että olin päihittänyt ylä-aste aikaiset vaikeudet sillä en ajatellut enää koko ajan että minun pitäisi laihtua. Ja hukutin kaikki murheeni viinaan. Viiltelynkin lopetin, joten onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni että kaikki olisi hyvin.
Harrastin seiskaluokalta lukion kakkoselle tanssia eri muodoissa, ja tämä on varmasti se syy jonka takia en ylä-asteella lihonut kuin parisen kiloa. Jos en olisi harrastanut mitään liikuntaa olisin jo tässä vaiheessa lihonut todella paljon. Seikaluokan jälkeen huomasin että mahani alkoi vähän pömpöttää. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon lihomista. Mutta ajattelin että kunhan se ei siitä suurene niin kaikki on hyvin. 14-vuotiaana aloin kuitenkin pikkuhiljaa masentua. Istuin kaikki päivät yksin koulun jälkeen tv:tä tuijottaen ja syöden herkkuja. En syönyt mitään normaaliruokaa, vain herkkuja. Muistan vieläkin herkut mitä söin. Pirkan persikka jääteetä, popparia, pirkan masikkajugurttisuklaata, suklaakeksejä. Jos söin jotain normaalia, se oli yleensä nuudeleita. Hukutin kaikki murheeni ruokaan. Oloni oli mitä kamalin. Aloin myös viillellä. Viiltelin kahdeksannesta luokasta lukion ensimmäisen luokan puoleenväliin asti. En edes näin jälkeenpäin ajateltuna osaa sanoa, miksi niin tein. Se vain tuntui oikealta, ainoalta asialta jossa oli järkeä. Olin niin yksinäinen, ja rikki. Enkä edes tiennyt miksi. Minulla oli mahtava ystäväporukka, mutta tunsin olevani näkymätön ja turha, sellainen, että kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Ja kun näistä tunteista yritin puhua, sainkin turpaani ja jouduin pyytämään anteeksi.
Tappelin myös koko ajan äitini ja isäpuoleni kanssa, kävimme todella verisiä taisteluja jotka päätyivät monta kertaa siihen että uhkasin lähteä tai karata, sillä en kestäisi enää. Äitini juominen lisääntyi tähän aikaan todella paljon, ja monesti jouduin valvomaan 3 asti yöllä sillä en voinut mennä nukkumaan ennenkuin äiti oli tullut kotiin ryyppyreissultaan. Isästäni en pitänyt ja pelkäsin häntä. Hän myös monesti haukkui minua laiskaksi sohvaperunaksi, jonka pitäisi joskus edes tehdä jotain.
14-vuotiaana painoin 63-64 kiloa, ja aloin ensimmäistä kertaa miettiä laihduttamista. Eksyin syömishäiriö nettisivuille, blogeihin ja pro ana sivustoille ja kiinnostuin syömishäiriöstä tosissani. Katselin thinspokuvia todella paljon, vaikka vielä tähän aikaan todella anorektiset naiset ällöttivätkin minua. Ajattelin typeränä lapsena että olisipa kiva kun olisi syömishäiriö niin olisin edes laiha. Yritin aina välillä laihduttaa, pidin 2 kuukauden karkkilakon ja laihduin 2 kiloa. Pidin viikon zumbaus treenejä jotka jäivät aina siihen viikkoon. Ajattelin epäoivoisesti olevani liian läski ja vihasin itseäni suuresti. Käytin vain mustia farkkuja ja isoja paitoja peittämään läskini. En käyttänyt ikinä mekkoja, koska pelkkä ajatuskin ahdisti.
Ylä-asteen jälkeen aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Tämä tuntui silloin Jumalan lähettämältä pelastukselta joka pelastaisi minut siitä hävityksestä johon olin joutunut. En ollut enää niin masentunut, pelko yksinjäämisestä ja siitä että "ei kukaan voisi tykätä musta" poistui, ja tuntui että olin onnellinen pitkästä aikaa. Kunpa vaan sillon olisin tiennyt miten hajottavaksi tämä Jumalan lähettämä pelastus kääntyisikään. Seurustelin kysyisen jätkän kanssa 7 kk jonka jälkeen hän jätti minut, ja tästä alkoi kaksi vuotta kestänyt oravanpyörä jossa vain hajotin itseäni lisää uskomalla hänen valheitaan ja antamalla hänen pelata julmaa peliään itselläni. Mutta olin niin nuori ja sinisilmäinen, niin rakastunut, niin helposti lisää rikottavissa. Ja pelkäsin niin paljon yksin jäämistä. Roikuin kyseissä jätkässä sen takia niin kauan, sillä en vaan suostunut jäämään yksin, olin aivan varma etten enää koskaan voisi saada ketään jos nyt jään yksin.
Seurusteluaikana myös ensimmäisen kerran hairahduin ajattelemaan että ehkä en olekaan niin läskin kuin olen luullut. Jos hän tykkää musta näin, niin enhän voi olla kauhean läski? Uskottelin itselleni todella pitkään näin, kunnes oli aika kohdata totuus: emme voineet koskaan harrastaa seksiä valot päällä, emme koskaan. Emme missään. Emme edes suihkussa tai saunassa. Nykyään ajateltuna on hullua miten olin niin tyhmä etten silloin tajunnut että hän ei halua nähdä läskejäni, joten siksi valot sammuivat aina. Myös kaikki tytöt joita kyseisellä jätkällä on sen jälkeen ollut ovat kaikki olleet todella laihoja. Tämä vain lietsoi masennustani lisää.
Lukion alettua muistan kuinka kaikki joutuivat käymään terveystarkastuksessa. Tähän aikaan en seurustelun takia enää kytännyt painoani, ja muistan järkytykseni kun terveydenhoitaja tylysti töksäytti että "painoa on näköjään tullut vähän lisää, mistäköhän se johtuu?" Ryyppämisestä varmaan, haista vittu. En kuitenkaan vieläkään tehnyt asialle mitään, sillä pääni oli niin sekaisin "elämäni rakkauden" takia.
Lukioaikana myös välit isääni alkoivat viilentyä entisestään. Tähän aikaan veljeni oli 13-14 vuotias ja isäni alkoi suorastaan palvoa maata veljeni jalkojen alla. Kaikki mitä hän teki oli oikein ja hienoa. Vaikka veljellänikin on ollut ongelmia, hän oli silti se paras, kuningas. Hän sai kaiken, minä en mitään. Olen kuitenkin onnellinen että tämä ei ole koskaan vaikuttanut minun ja veljeni väleihin, vaan on oikeastaan tehnyt meistä läheisempiä. Vaikka voisi suoraan sanoa että isämme on yrittänyt ajaa meitä erilleen ja toisiaan vastaan. Lukioaikana aloin "turtumaan" tunteiltani äitiäni kohtaan äitin ryyppäämisen takia. En enää huolehtinut, vaan aloin vihata. Äitini humalassa on kammottavin näky mitä olen joutunut todistamaan, ja kotona/kotikaupungissa asuessani jouduin todistamaan sitä näkyä joka viikonloppu, joten ihmekkös että alkoi kyllästyttämään. Aloin ymmärtää että äiti juo masennukseensa enkä osannut tehdä asialle muuta kuin pari kertaa yrittää tehdä pientä väliintuloa ja sanoa kuinka huolissani olen. Hän viittasi asiaan kintaalla ja sanoi tietävänsä omat rajansa. Aloin pikkuhiljaa rakentaa muuria itseni ja äitini välille. Olemme aina olleet tosi läheisissä väleissä ja hyviä ystäviä, mutta äitin ryyppäminen vain alkoi pikkuhiljaa tuhota sitä sidettä joka meillä oli, sillä äiti ei koskaan tajunnut kuinka paljon se minua satuttaa kun hän vetää päänsä täyteen joka viikonloppu. Kaikenlisäksi hän yritti tuohon aikaan aika tasaista tahtia tuhota kaikki ystävyyssuhteeni puuttumalla niihin esim. facebookin kautta helvetillisessä jurrissa.
Koko lukio kului lintsaten, ryypäten ja on/off poikaystäväni perässä juosten. Kaikki oli hyvin sekavaa, tunsin että olin hukannnut iseni jonnekkin. En panostanut ulkonäkööni, kuljin lukion kakkosen ja kolmosen lökäreissä ja hupparissa. En välittänyt mistään, mutta ajattelin silti että olin päihittänyt ylä-aste aikaiset vaikeudet sillä en ajatellut enää koko ajan että minun pitäisi laihtua. Ja hukutin kaikki murheeni viinaan. Viiltelynkin lopetin, joten onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni että kaikki olisi hyvin.
Lapsuus
Synnyin kesällä 1993 Lapissa. Vanhempani ja koko sukuni on sieltä kotoisin ja siellä elänyt melkein koko elämänsä. Synnyin terveenä, mutta alipainoisena. Ensimmäisen elinvuoteni aikana muutimme toiselle puolelle Suomea, jossa asuin siihen asti kunnen lähdin opiskelemaan.
Olin koko lapsuuteni alipainoinen. Olin todella nirso, enkä oikeastaan pitänyt mistään ruuasta. Syöminen ylipäätään tuntui todella turhalta. Jouduin monesti jäämään ruokapöytään 4-6 vuotiaana kun en vaan suostunut syömään, varsinkaan jotain mistä en pitänyt. Äitini uhkaili usein että hän lähettää minut sairaalaan jossa minua syötetään letkuilla. Vaikka en ollut koskaan varma tekisikö hän sen oikeasti, en silti syönyt jos en tahtonut. (olin myös todella itsepäinen).
Horoskoopiltani olen leijona, joka näkyi minussa lapsena todella hyvin. Olin pomotteleva ja kaikki piti tehdä niinkuin minä halusin. Minun piti myös saada kaikki mitä ikinä vaan keksinkään haluta, tai helvetti olisi irti. Lapsena kuitenkin tuntui että kaikki oli ihan hyvin. Minulla oli kavereita, koulu meni hyvin. Minua ei kiusattu ala-asteella, paitsi kun sain 9-vuotiaani silmälasit kerran sain kuulla olevani "rillirousku" mutta siihen se kuitenkin jäi.
Olin lapsena hyvin tietoinen laihuudestani, ja olin siitä jo pienestä asti ylpeä. Ajattelin aina että on ainakin yksi asia josta mun ei tarvitse vanhempana huolehtia, oon sentään laiha. (voi kunpa olisin vaan sillon tajunnut pitää siitä enemmän kiinni...) Rakastin juosta vain pikkuhousut jalassa ympäri asuntoa ja kosketella kylkiluitani. Oli niin hienoa, että osasin vetää mahaani niin paljon sisään että pystyin ottamaan kylkiluistani alhaalta kiinni (näin laiha siis tosiaan olin). Äitini oli ennen raskautta todella laiha, ja onnistui laihtumaan takaisin minun jälkeeni, mutta ei kuitenkaan enään veljeni syntymän jälkeen vaan lihoi enemmänkin. Koko lapsuuteni sain kuunnella, kuinka isäni haukkui äitiäni läskiksi ja laiskaksi, ja patisti laihtumaan.
Rakastin "hipsiä varapasillani" niinkuin kaikki sukulaiseni aina sanoivat ja tämän takia äitini mietti olisiko minut pitänyt laittaa balettitunneille. Vaikka olinkin lapsena todella "prinsessa", olin silti myös poikamainen. Ja kun 8-vuotiaana minulle koitettiin keksiä harrastusta, baletti ei tullut kuuloonkaan. (ja voitte varmaan arvata kuinka paljon tämä päätös nykyään harmittaa?) En muista mistä, mutta jostain keksimme että joku kamppailulaji olisi hauska harrastus, joten sen aloitin ja sitä rakastinkin todella paljon. Olin siinä hyvä ja sain uusia ystäviä. Muistan kuinka olin ylpeä 9-vuotiaana kun olin saanut käsiini vähän lihasta, hauikseni näkyi tikunlaihoissa käsivarsissani. Ja olin niin ylpeä. Voitin myös hopeaa eräässä kilpailussa, olin ylpeä sillä suurin syy voittooni oli pienuuteni joka oli hyvä apu lajissani.
Vanhempani erosivat ollessani 9 vuotias. Isäni hakkasi äitini kännissä. Äitini on ollut minulle aina todella rakas, pienestä asti hän ollut paras ystäväni ja tukipilarini. Isän pikku tyttö kerkesin olla vain elämäni ensimmäiset kolme vuotta, kunnes veljeni syntyi ja pikkuhiljaa tämä isin pikku tyttö rooli loppui. Pienenä palvoin isääni enkä halunnut häneltä mitään muuta kuin rakkautta ja hyväksyntää. Pikkuhiljaa tämä alkoi muuttua peloksi. Ennen avioeroa pelkäsin lähinnä isääni tämän agressiivisuuden takia. Joten kun ero tuli, osasin olla vain onnellinen, että isää ei tarvitse nähdä kuin joka toinen viikonloppu. Tämän takia minun on ollut vaikea käsittää joidenkin ystävieni vanhempien avioeroja, joidenka takia heidän lapsena ovat menneet sekaisin sillä minulle se oli asia josta en osannut olla surullinen.
Vaikka lapsena osasinkin välillä leijona-luonteeni takia olla pompottaja ja itsevarma, todellisuudessa olin jo silloin todella epävarma itsestäni. Tätä edesauttoivat liikunnassa viimeiseksi jättäminen joukkueita valittaessa (vaikka olinkin urheilullinen ja hyvä esim. pesiksessä), silmälasien saanti ja todella suuri nolatuksi tulemisen pelko. Liikuntatuntien jälkeen aina pukkarissa muiden laihojen tyttyöjen kanssa vertailtiin kylkiluitamme, ja katsottiin kuka pystyy vetämään eniten mahaa sisään.
Ystävystyin kuudennella luokalla rinnakkaisluokkaisen "hylkiön" kanssa, jota oli koko ala-aste koulukiusattu. En ollut hänen ystävänsä kuin puoli vuotta, sillä minuakin alettiin "kiusata" siitä että hengasin hänen kanssaa. Ryhmäpaine ja hyväksytyksi tulemisen tarve olivat liian suuria joten ylä-asteen alkaessa "hylkäsin" hänet. Tämän ikäisenä lopetin myös harrrastukseni hetken mielijohteesta (ja aloin katua tätä päätöstä puolen vuoden päästä lopettamisesta). Kokeilin toista harrastusta, joukkuepeliä. Lopetin kuitenkin jo puolen vuoden päästä ensimmäisen oikean kiusaamisen takia, käytin tekosyynä sitä että silmälasien kanssa oli hankala pelata. Tämäkin päätös harmittaa nykyään sillä pidän kyseisen lajin peluusta, ja jos olisin sitä jatkanut osaisin sitä paremmin.
12-vuotiaana aloin myös ensimmäisen kerran kiinnittää huomiota painooni. 11-vuotiaana koin kasvupyrähdykseni ja kasvoin nykyiseen pituuteeni, 167 cm. Luulin että olisin myöhemmin kasvanut lisää, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Tuon ikäisenä tuntui hienolta olla niin pitkä, nykyään olen "hobitti". En muista tarkkaan mitä painoin ensimmäisen kerran kun aloin tarkkailla painoani, mutta jotain 60-62 kiloa se taisi olla. BMI sanoo normaalipaino, vatsa on vielä litteä. Hyvä, olen oikean painoinen, ei mulla oo mitään hätää.
Olin koko lapsuuteni alipainoinen. Olin todella nirso, enkä oikeastaan pitänyt mistään ruuasta. Syöminen ylipäätään tuntui todella turhalta. Jouduin monesti jäämään ruokapöytään 4-6 vuotiaana kun en vaan suostunut syömään, varsinkaan jotain mistä en pitänyt. Äitini uhkaili usein että hän lähettää minut sairaalaan jossa minua syötetään letkuilla. Vaikka en ollut koskaan varma tekisikö hän sen oikeasti, en silti syönyt jos en tahtonut. (olin myös todella itsepäinen).
Horoskoopiltani olen leijona, joka näkyi minussa lapsena todella hyvin. Olin pomotteleva ja kaikki piti tehdä niinkuin minä halusin. Minun piti myös saada kaikki mitä ikinä vaan keksinkään haluta, tai helvetti olisi irti. Lapsena kuitenkin tuntui että kaikki oli ihan hyvin. Minulla oli kavereita, koulu meni hyvin. Minua ei kiusattu ala-asteella, paitsi kun sain 9-vuotiaani silmälasit kerran sain kuulla olevani "rillirousku" mutta siihen se kuitenkin jäi.
Olin lapsena hyvin tietoinen laihuudestani, ja olin siitä jo pienestä asti ylpeä. Ajattelin aina että on ainakin yksi asia josta mun ei tarvitse vanhempana huolehtia, oon sentään laiha. (voi kunpa olisin vaan sillon tajunnut pitää siitä enemmän kiinni...) Rakastin juosta vain pikkuhousut jalassa ympäri asuntoa ja kosketella kylkiluitani. Oli niin hienoa, että osasin vetää mahaani niin paljon sisään että pystyin ottamaan kylkiluistani alhaalta kiinni (näin laiha siis tosiaan olin). Äitini oli ennen raskautta todella laiha, ja onnistui laihtumaan takaisin minun jälkeeni, mutta ei kuitenkaan enään veljeni syntymän jälkeen vaan lihoi enemmänkin. Koko lapsuuteni sain kuunnella, kuinka isäni haukkui äitiäni läskiksi ja laiskaksi, ja patisti laihtumaan.
Rakastin "hipsiä varapasillani" niinkuin kaikki sukulaiseni aina sanoivat ja tämän takia äitini mietti olisiko minut pitänyt laittaa balettitunneille. Vaikka olinkin lapsena todella "prinsessa", olin silti myös poikamainen. Ja kun 8-vuotiaana minulle koitettiin keksiä harrastusta, baletti ei tullut kuuloonkaan. (ja voitte varmaan arvata kuinka paljon tämä päätös nykyään harmittaa?) En muista mistä, mutta jostain keksimme että joku kamppailulaji olisi hauska harrastus, joten sen aloitin ja sitä rakastinkin todella paljon. Olin siinä hyvä ja sain uusia ystäviä. Muistan kuinka olin ylpeä 9-vuotiaana kun olin saanut käsiini vähän lihasta, hauikseni näkyi tikunlaihoissa käsivarsissani. Ja olin niin ylpeä. Voitin myös hopeaa eräässä kilpailussa, olin ylpeä sillä suurin syy voittooni oli pienuuteni joka oli hyvä apu lajissani.
Vanhempani erosivat ollessani 9 vuotias. Isäni hakkasi äitini kännissä. Äitini on ollut minulle aina todella rakas, pienestä asti hän ollut paras ystäväni ja tukipilarini. Isän pikku tyttö kerkesin olla vain elämäni ensimmäiset kolme vuotta, kunnes veljeni syntyi ja pikkuhiljaa tämä isin pikku tyttö rooli loppui. Pienenä palvoin isääni enkä halunnut häneltä mitään muuta kuin rakkautta ja hyväksyntää. Pikkuhiljaa tämä alkoi muuttua peloksi. Ennen avioeroa pelkäsin lähinnä isääni tämän agressiivisuuden takia. Joten kun ero tuli, osasin olla vain onnellinen, että isää ei tarvitse nähdä kuin joka toinen viikonloppu. Tämän takia minun on ollut vaikea käsittää joidenkin ystävieni vanhempien avioeroja, joidenka takia heidän lapsena ovat menneet sekaisin sillä minulle se oli asia josta en osannut olla surullinen.
Vaikka lapsena osasinkin välillä leijona-luonteeni takia olla pompottaja ja itsevarma, todellisuudessa olin jo silloin todella epävarma itsestäni. Tätä edesauttoivat liikunnassa viimeiseksi jättäminen joukkueita valittaessa (vaikka olinkin urheilullinen ja hyvä esim. pesiksessä), silmälasien saanti ja todella suuri nolatuksi tulemisen pelko. Liikuntatuntien jälkeen aina pukkarissa muiden laihojen tyttyöjen kanssa vertailtiin kylkiluitamme, ja katsottiin kuka pystyy vetämään eniten mahaa sisään.
Ystävystyin kuudennella luokalla rinnakkaisluokkaisen "hylkiön" kanssa, jota oli koko ala-aste koulukiusattu. En ollut hänen ystävänsä kuin puoli vuotta, sillä minuakin alettiin "kiusata" siitä että hengasin hänen kanssaa. Ryhmäpaine ja hyväksytyksi tulemisen tarve olivat liian suuria joten ylä-asteen alkaessa "hylkäsin" hänet. Tämän ikäisenä lopetin myös harrrastukseni hetken mielijohteesta (ja aloin katua tätä päätöstä puolen vuoden päästä lopettamisesta). Kokeilin toista harrastusta, joukkuepeliä. Lopetin kuitenkin jo puolen vuoden päästä ensimmäisen oikean kiusaamisen takia, käytin tekosyynä sitä että silmälasien kanssa oli hankala pelata. Tämäkin päätös harmittaa nykyään sillä pidän kyseisen lajin peluusta, ja jos olisin sitä jatkanut osaisin sitä paremmin.
12-vuotiaana aloin myös ensimmäisen kerran kiinnittää huomiota painooni. 11-vuotiaana koin kasvupyrähdykseni ja kasvoin nykyiseen pituuteeni, 167 cm. Luulin että olisin myöhemmin kasvanut lisää, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Tuon ikäisenä tuntui hienolta olla niin pitkä, nykyään olen "hobitti". En muista tarkkaan mitä painoin ensimmäisen kerran kun aloin tarkkailla painoani, mutta jotain 60-62 kiloa se taisi olla. BMI sanoo normaalipaino, vatsa on vielä litteä. Hyvä, olen oikean painoinen, ei mulla oo mitään hätää.
My story
Tän blogin ihan ensimmäinen postaus on kirjotettu 10.1. vuosi sitten, joten periaatteessa tää blogi on nyt yhden vuoden vanha. (alotin siis aktiivisesti kirjottamaan vasta 20. päivä, mutta kuitenkin)
tuntuu että vuodessa on tapahtunut niin paljon, mutta sitten kuitenkaan mikään ei ole muuttunut. olen edelleen yhtä läski, masentunut ja henkisesti rikki. ihan alussa kun aloin blogia kirjottamaan ja olin pyörällä päästäni omista ajatuksistani itseäni ja menneisyyttäni kohtaan, mulle eräs lukija ehdotti että mun kannattais kirjoittaa oma syömishäiriötarinani ylös, vaikka vain ihan itseäni varten. tuolloin ajatus ahdisti vielä suuresti, sillä olin niin sekaisin kaikesta ja pelkäsin tunnistusriskiä niin paljon etten uskaltanut tarinaani kirjoittaa, saati sitten julkaista. nyt asiat on kuitenkin toisin. olin unohtanut koko asian jo mutta inspiroiduin nähtyäni toisessa blogissa tälläisen samantapaisen oman tarinan ja päätin että tämän vuosipäivän takia kirjoitan ja julkaisen oman tarinani. sillä vuodessa olen oppinut että ei kukaan mun tuttu tänne tule koskaan eksymään, saatika sitten ala juuri tätä mun blogia niin tarkkaan lukemaan että sen minuksi tunnistaisi.
kirjoitan tarinani kolmessa osassa, koska en tiedä kerkeänkö/jaksanko koko tarinaa tänään kirjoittaa. (yllättävää kuinka heti kun pitäisi kirjoittaa essee ja siivota keksinkin jotain muuta tekemistä?) ensimmäinen osuus tulee olemaan lapsuus (0.v - 12.v), teini-ikä (13.v-18.v) ja nuoruus/aikuisuus/mikälieentiedä (18.v-nykyisyys)
toivottavasti tää kirjottaminen autttaa jotenki terapeuttisesti mua ja opettaa mulle vähän lisää itsestäni, ja tsemppais mua taas laihduttamaan tosissani.
tuntuu että vuodessa on tapahtunut niin paljon, mutta sitten kuitenkaan mikään ei ole muuttunut. olen edelleen yhtä läski, masentunut ja henkisesti rikki. ihan alussa kun aloin blogia kirjottamaan ja olin pyörällä päästäni omista ajatuksistani itseäni ja menneisyyttäni kohtaan, mulle eräs lukija ehdotti että mun kannattais kirjoittaa oma syömishäiriötarinani ylös, vaikka vain ihan itseäni varten. tuolloin ajatus ahdisti vielä suuresti, sillä olin niin sekaisin kaikesta ja pelkäsin tunnistusriskiä niin paljon etten uskaltanut tarinaani kirjoittaa, saati sitten julkaista. nyt asiat on kuitenkin toisin. olin unohtanut koko asian jo mutta inspiroiduin nähtyäni toisessa blogissa tälläisen samantapaisen oman tarinan ja päätin että tämän vuosipäivän takia kirjoitan ja julkaisen oman tarinani. sillä vuodessa olen oppinut että ei kukaan mun tuttu tänne tule koskaan eksymään, saatika sitten ala juuri tätä mun blogia niin tarkkaan lukemaan että sen minuksi tunnistaisi.
kirjoitan tarinani kolmessa osassa, koska en tiedä kerkeänkö/jaksanko koko tarinaa tänään kirjoittaa. (yllättävää kuinka heti kun pitäisi kirjoittaa essee ja siivota keksinkin jotain muuta tekemistä?) ensimmäinen osuus tulee olemaan lapsuus (0.v - 12.v), teini-ikä (13.v-18.v) ja nuoruus/aikuisuus/mikälieentiedä (18.v-nykyisyys)
toivottavasti tää kirjottaminen autttaa jotenki terapeuttisesti mua ja opettaa mulle vähän lisää itsestäni, ja tsemppais mua taas laihduttamaan tosissani.
lauantai 11. tammikuuta 2014
Battlefield
Mä oon vaan niin epäonnistuja. Miten voisin olla oma sankarini, kun en saa otettua edes itsestäni niskasta kiinni ja lopetettua syömistä? Miksei tää vaan onnistu. Olin niin varma että tänään olisin pystyny siihen, tänään olis ollu mun uuden elämän ensimmäinen päivä. Herätyskello soi kymmeneltä, nukuin yhteen asti. Nousin ja söin loput suklaat mitkä multa eilen jäi. Katoin koko päivän telkkaria. Ja tässä sitä taas ollaan....
.jpg)
Jotenki niin typerää, mietin itekseni, aina kun mun pitäs alottaa, käyn jotain ihme sotaa pääni sisällä.
"mut miks mun ees pitäis laihduttaa?"
"kyllä sä hyvin tiiät, sä haluat laihtua"
"mut mä en jaksa käydä sitä taistelua läpi, taas"
"sun on vaan pakko, se on ainut keino laihtua"
"mä en jaksa taas vaan epäonnistua"
"et sä epäonnistu, kyllä sä voit laihtua"
"miksen mä vaan voi olla tällänen kun oon?"
"koska et oo tarpeeks hyvä olemaan sä jos oot noin läski"
"eli mun on pakko laihtua"
"jep, se on ainut mahdollisuus onneen"
"mut mä en vaan jaksais taistella"
"sun on pakko"
Toi ensimmäinen puhuja on minä. Mut toi toinen... mä en tiedä ketä se on. Se on se toinen puoli mua, joka ei oo ikinä tyytyväinen muhun. Se on se joka haukkuu mua, arvostelee ja kiusaa joka ikinen hetki. Se ei jätä mua koskaan rauhaan. Ja vaikka koitan taistella, sanoa että mä en jaksa, musta ei oo siihen, niin se vaan väittää vastaan ja sanoo että mä pystyn siihen, se ettii mulle todisteita netistä. "Kato nyt totakin, se on paljon isompi kun sä ja on onnistunut laihtumaan vuodessa laihemmaks ku sä oot ikinä ollu. Jos se pystyy siihen niin säkin pystyt, ihan helposti"
Joo ihan helposti. Kunpa se oliski vaan niin helppoa.
Jotenki niin typerää, mietin itekseni, aina kun mun pitäs alottaa, käyn jotain ihme sotaa pääni sisällä.
"mut miks mun ees pitäis laihduttaa?"
"kyllä sä hyvin tiiät, sä haluat laihtua"
"mut mä en jaksa käydä sitä taistelua läpi, taas"
"sun on vaan pakko, se on ainut keino laihtua"
"mä en jaksa taas vaan epäonnistua"
"et sä epäonnistu, kyllä sä voit laihtua"
"miksen mä vaan voi olla tällänen kun oon?"
"koska et oo tarpeeks hyvä olemaan sä jos oot noin läski"
"eli mun on pakko laihtua"
"jep, se on ainut mahdollisuus onneen"
"mut mä en vaan jaksais taistella"
"sun on pakko"
Toi ensimmäinen puhuja on minä. Mut toi toinen... mä en tiedä ketä se on. Se on se toinen puoli mua, joka ei oo ikinä tyytyväinen muhun. Se on se joka haukkuu mua, arvostelee ja kiusaa joka ikinen hetki. Se ei jätä mua koskaan rauhaan. Ja vaikka koitan taistella, sanoa että mä en jaksa, musta ei oo siihen, niin se vaan väittää vastaan ja sanoo että mä pystyn siihen, se ettii mulle todisteita netistä. "Kato nyt totakin, se on paljon isompi kun sä ja on onnistunut laihtumaan vuodessa laihemmaks ku sä oot ikinä ollu. Jos se pystyy siihen niin säkin pystyt, ihan helposti"
Joo ihan helposti. Kunpa se oliski vaan niin helppoa.
perjantai 10. tammikuuta 2014
Who am I?
Oon niin hukassa, ja eksynyt. Pari päivää sitten vuodatin sieluni tänne siitä kuinka vannoin että muutun ja aijon laihtua ja vieläkään en ole tehnyt mitään sen eteen. Jumitan tässä samassa tilassa, syön ja katon telkkaria. En tee muuta. Mietin kuka mä oikeen oon. Mulla ei oo mitään, ei ketään. Tunnen oloni niin yksinäiseks ja hukatuks.
Tällä viikolla kolmena iltana kun menin nukkumaan katselin instagramista erilaisia laihdutuskuvia, kuinka ihmiset ovat laihtuneet ja onnistuneet, ja siitä motivoituneena itkin ja vannoin että minäkin aijon. Mutta aamulla kun herään se kaikki on tiessään. Syön taas. En liiku. Ahdistun kouluasioista, silti en tee läksyjä vaan katson telkkaria. Mikä mua oikeen vaivaa? Miksen voi edes yrittää?
Mä tiedän että mä haluan laihtua. Se on ainut asia minkä mä oikeasti tiedän. Mutta mulla on niin voimaton olo. Miks kaikki muut pystyy siihen, mutta mä en? Vaikka kuinka yritän? Miksen mä ikinä saa rikottua siitä kaavaa, mitä oon nyt pari vuotta toistanu?
Ensin se alkaa, ensimmäinen kuukausi on heppo, laihdun. Sitte se laihtuminen alkaa hidastua, alkaa tulla epäonnistumisia. Se kestää max. 3 kuukautta ja sitten lopetan kun seinään kun jotain käy, lähden matkalla yms. Ja siihen se taas jää, parin kuukauden päästä oon lihonut kaiken takasin. Miks se menee aina niin, miksen saa jatkettua eteenpäin?
Mun on pakko yrittää, ihan pakko. Mulla olis nytkin niin hyvä tilaisuus alottaa huomenna alusta. Eikä mun tarvii tehä sitä sekoillen, voin tehdä sen positiivisesti. Kääntää negativisuuden positiiviseen. Jos syön yhden kielletyn asian, ei mun tarvii seota päästäni siitä vaan olla tyytyväinen etten syönyt enempää. Jos yks treeni jää välistä, ei se haittaa koska oon treenannu muina päivinä. Mun ei tartte laskea kaloreita hulluna tai pomppia vaa'alla kolmen päivän välein. Mä voin tehdä tän oikein, positiivisesti ja onnistua. Mun on pakko.
Tällä viikolla kolmena iltana kun menin nukkumaan katselin instagramista erilaisia laihdutuskuvia, kuinka ihmiset ovat laihtuneet ja onnistuneet, ja siitä motivoituneena itkin ja vannoin että minäkin aijon. Mutta aamulla kun herään se kaikki on tiessään. Syön taas. En liiku. Ahdistun kouluasioista, silti en tee läksyjä vaan katson telkkaria. Mikä mua oikeen vaivaa? Miksen voi edes yrittää?
Mä tiedän että mä haluan laihtua. Se on ainut asia minkä mä oikeasti tiedän. Mutta mulla on niin voimaton olo. Miks kaikki muut pystyy siihen, mutta mä en? Vaikka kuinka yritän? Miksen mä ikinä saa rikottua siitä kaavaa, mitä oon nyt pari vuotta toistanu?
Ensin se alkaa, ensimmäinen kuukausi on heppo, laihdun. Sitte se laihtuminen alkaa hidastua, alkaa tulla epäonnistumisia. Se kestää max. 3 kuukautta ja sitten lopetan kun seinään kun jotain käy, lähden matkalla yms. Ja siihen se taas jää, parin kuukauden päästä oon lihonut kaiken takasin. Miks se menee aina niin, miksen saa jatkettua eteenpäin?
Mun on pakko yrittää, ihan pakko. Mulla olis nytkin niin hyvä tilaisuus alottaa huomenna alusta. Eikä mun tarvii tehä sitä sekoillen, voin tehdä sen positiivisesti. Kääntää negativisuuden positiiviseen. Jos syön yhden kielletyn asian, ei mun tarvii seota päästäni siitä vaan olla tyytyväinen etten syönyt enempää. Jos yks treeni jää välistä, ei se haittaa koska oon treenannu muina päivinä. Mun ei tartte laskea kaloreita hulluna tai pomppia vaa'alla kolmen päivän välein. Mä voin tehdä tän oikein, positiivisesti ja onnistua. Mun on pakko.
maanantai 6. tammikuuta 2014
What I want?
Mitä sinä haluaisit vuodelta 2014?
1) Oppia pitämään pääni kylmänä
2) Tutustua uusiin ystäviini paremmin
3) Opiskella kunnolla
4) Juhlia niinku huomista ei olisi olemassa
5) Saada töitä ja parantaa omaa taloutta
6) Nauttia ulkomaan matkasta
7) Viettää hyvät synttärit
8) Saada jonkun joka välittää
Mut mikä näistä kaikista on tärkein?
9 & 10) toteuttaa unelmani ja olla oma sankarini
Nyt on vuosi 2014 ja vuosi 2013 on vihdoin jäänyt menneisyyteen. Synninpäästö ja vapahdus on koittanut kaikista niistä epäonnistumisista jotka kohtasin sillon, viimisin joululomalla josta en sen enempää nyt jaksa enää vatvoa koska se on mennyttä. Mulla on taas uusi mahdollisuus alottaa ihan alusta, ihan uutena. Oon taas turvassa omassa kodissani, kaukana menneisyydestä, ja keskittymässä uuteen parempaan tulevaisuuteen.
Viimevuonna alotin laihdutuksen (ja tän blogin) tammikuun 20. päivän tienoilla. Laihduin siitä maaliskuun loppuun mennessä 8 kiloa, ja sen jälkeen jäin jumittamaan siihen painoon heinäkuun alkuun saakka. Sen jälkeen lihoin kaiken takasin parissa kuukaudessa. Koko loppuvuoden yritin niitä kiloja karistaa jojoillen, mutten onnistunut. Epäonnistuin ja petin itseni. En aijo tehdä sitä enää, en koskaan.
Mulla ei oo mitään esteitä. Mitään, mikä vois pysäyttää mut. Haluan kylmettää mun pään ja oikeesti onnistua. Koska en jaksa enään tätä ikuiselta tuntuvaa sotaa, sen on pakko päättyä joskus. Se ei pääty, ennenkun mä olen laiha, mä tiedän sen.
En ala pomppimaan vaa'alla, en aijo asettaa tavoitepainoa tai päivää. En aijo alkaa heti huomenna rääkkäämään itseäni. Teen tämän omalla tavallani rauhassa, mutta teen sen. Ihan varmasti. Vaikka siinä menisi koko vuosi.
I want to be my own hero. xx
1) Oppia pitämään pääni kylmänä
2) Tutustua uusiin ystäviini paremmin
3) Opiskella kunnolla
4) Juhlia niinku huomista ei olisi olemassa
5) Saada töitä ja parantaa omaa taloutta
6) Nauttia ulkomaan matkasta
7) Viettää hyvät synttärit
8) Saada jonkun joka välittää
Mut mikä näistä kaikista on tärkein?
9 & 10) toteuttaa unelmani ja olla oma sankarini
Nyt on vuosi 2014 ja vuosi 2013 on vihdoin jäänyt menneisyyteen. Synninpäästö ja vapahdus on koittanut kaikista niistä epäonnistumisista jotka kohtasin sillon, viimisin joululomalla josta en sen enempää nyt jaksa enää vatvoa koska se on mennyttä. Mulla on taas uusi mahdollisuus alottaa ihan alusta, ihan uutena. Oon taas turvassa omassa kodissani, kaukana menneisyydestä, ja keskittymässä uuteen parempaan tulevaisuuteen.
Viimevuonna alotin laihdutuksen (ja tän blogin) tammikuun 20. päivän tienoilla. Laihduin siitä maaliskuun loppuun mennessä 8 kiloa, ja sen jälkeen jäin jumittamaan siihen painoon heinäkuun alkuun saakka. Sen jälkeen lihoin kaiken takasin parissa kuukaudessa. Koko loppuvuoden yritin niitä kiloja karistaa jojoillen, mutten onnistunut. Epäonnistuin ja petin itseni. En aijo tehdä sitä enää, en koskaan.
Mulla ei oo mitään esteitä. Mitään, mikä vois pysäyttää mut. Haluan kylmettää mun pään ja oikeesti onnistua. Koska en jaksa enään tätä ikuiselta tuntuvaa sotaa, sen on pakko päättyä joskus. Se ei pääty, ennenkun mä olen laiha, mä tiedän sen.
En ala pomppimaan vaa'alla, en aijo asettaa tavoitepainoa tai päivää. En aijo alkaa heti huomenna rääkkäämään itseäni. Teen tämän omalla tavallani rauhassa, mutta teen sen. Ihan varmasti. Vaikka siinä menisi koko vuosi.
I want to be my own hero. xx
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)