Leave me alone, I wanna go home

Oon ollut kaks päivää "kotona" (hmm) äitin luona joululomalla, ja oon niin rikki että haluan juosta pimeään yöhön ja juosta niin kauan että en saa henkeä. Äiti kännää ja laulaa kolmelta yöllä räkäkännissä niin etten saa nukuttua, ja oon niin vihanen että tekis mieli kirkua tyynyyn ja viiltää ranteet niin syvältä auki että en siitä enää ylös nousisi. Haluan takaisin kotiin, voinko lähteä huomenna bussilla jo takaisin vaikka juuri saavuin? Mielestäni kylllä sillä enhän mä ole täällä mun perheelle muutakun känni- ja tupakkakuskina sekä maksumiehenä.

Mä en kestä olla täällä, miksei kukaan pelasta mua täältä?

Break down

Niin kun tän blogin lukijat (jotkut sellaset harvat?) ovat varmasti huomanneet etten oikeen jaksa päivitellä enään tänne mun kuulumisia. Mun twitter-tilistä on tullu mulle tän syksyn aikana mun uus henkireikä jota käytän joka päivä ja jonne on helppo päästä puhelimella heti. Siksi tää blogi ei tunnu enään niin elintärkeältä, mutta en halua silti luopua tästäkään ihan kokonaan.

Viime viikko meni huonosti. En liikkunut koko viikkoon, ja söin huonosti. En liikaa mutta huonoja valintoja. En kuitenkaan onneksi lihonnut, tänään puntari näytti aamulla 70,9 kiloa. Eli kohta ollaan taas kutosen puolella, toivottavasti viimistä kertaa ikinä. Oon niin monta kertaa luvannut etten enää ikinä tuu seiskojen puolelle ja silti täällä ollaan koko ajan... mutta nyt yritän tosissani. Harmittaa että viime viikko laihdutusaikaa meni hukkaan, ajattelin että mulla on tavoitteena päästä 68 kiloon uuteenvuoteen mennessä. Ei kyllä tällä tahdilla, eilen urheilin ja paastosin yhtä proteiinirahkaa lukuunottamatta. Tänään kaloreita taas perus 500 ja liikuntaa ei yhtään (laiska paska). Pakko alkaa ottaa urheilu tosissaan, ei tästä tuu muuten mitään.

En olis millään uskaltanut tänään punnita itseäni vielä (koska pelkäsin lihonneeni) mutta mulla oli aamulla lääkärin tarkistusaika jossa tiesin että mut punnitaan, joten en kestänyt sitä että mulle oltais päin naamaa pamautettu että oon ylipainonen sika. Joten oli pakko saada tietää mitä painan ennen sitä. Lääkärissä puntari näytti 72 kiloa, mutta olin farkut ja jopa kengät jalassa sekä se on tietenkin eri asia kun oma puntari joten ei siihen voi luottaa ihan täysin... eikä nyt sinäänsä ihmetytä jos oon vähän turvonnut kun söin lauantaina kuitenkin karkkia? Nytkin mun pöydällä makaa avaamaton karkkipussi, eikä yhtäkkiä tulisi mieleenkään koskeakkaan siihen. Nyt itsekuria nainen, pidä se kontrolli yllä, sä pystyt siihen. 

Vaikka kaverin pahat sanat viilsivätkin viikonloppuna. Mulla oli pöydällä just se karkkipussi ja puolikas suklaalevy. Kaveri kommentoi asiaa näin: "miks sullon noin montaa eri karkkia?" Joo kiitos, tiedän olevani läski sika ja syömishäiriöinen, kiitos muistutuksesta.

Se tunne että en elä omaa elämääni vaan seuraan kaikkien muiden elämää vahvistuu koko ajan. Oon vaan joku sivuhahmo jonkun muun elämässä, millä ei ole päämäärää eikä tulevaisuutta. Herään joka aamu ja mietin tuskissani miksi mun piti edes herätä uuteen päivään. Mulla ei ole mitään motivaatiota eikä haluja. En jaksa tehdä mitään enkä välittää mistään. Paitsi laihduttamisesta. Mietin joka päivä itsemurhaa ja viiltelyä, jälkimmäinen houkuttelee varsinkin. Pelkäänkin joululomaa koska äitin luona viimeks viiltelin syyslomalla. Pelkään että saan jonkun romahduksen siellä taas. Joudun koko ajan syvemmälle ja syvemmälle tähän suohon, enkä pääse mitenkään pois.

Siellä lääkärillä mun piti vastata kahteen mielenterveys kysymykseen. "Oletko tuntenut masentuneisuutta ja alakuloa viime aikoina? Oletko huolissasi näistä tunteista, oletko menettänyt motivaatiosi ja halukkuutesi?" Mun ei oo ikinä ennen tehnyt niin paljon mieli vastata sellaseen "turhanpäiväseen" kyselyyn totuudenmukasesti. Mutta sitten mietin että jos olisin vastannut molempiin kohtiin kyllä, mitä olisin sanonut sille lääkärille kun se olisi siitä kysynyt? Niin, en mitään, koska en pysty puhumaan kenellekkään. Muille kuin teille blogin lukijoille ja twitterin ihmisille. 

What seemed like a good idea has turned into a battlefield.

Burn out

Tauko kirjoittamiseen on johtunut ihan täysin totaalisesta kouluhelvetistä. Koko kuukauden hellittämätön stressi ei ole vieläkään ohi. Stressi kestää vielä ainakin kolme viikkoa. Tämän lisäksi oon taas kipee ja koen jonkin näköstä burn outtia ja mun kroppa oireilee flunssana. Pakko silti koittaa jaksaa eteenpäin vaikka voimat tuntuu olevan täysin loppu. Eilinen ja tääkin päivä on mennyt itkiessä ja ahdistuessa elämästä, niinkuin koko muukin kuukausi.

Ainut hyvä asia tässä on että oon onnistunut pitämään laihdutuksen yllä. Syön päivittäin 500-800 kaloria ja liikun aina mahdollisuuden mukaan. Oon 0,3 kilon päässä "alkupainosta" enään joten tunnen toivoa. Oon myös onnistunu vajoomaan niin syvälle tähän syömättömyyden maailmaan etten ees tajua miten oon joskus voinut vetää kaikkea lihottavaa paskaa naamaan. Nyt ei tulisi pieneen mieleenkään. Kammoan alkoholia ja kaikkea mitä kaverit vetävät vieressä. Nytkin pelkään huomista koska kaveri ehkä pakottaa mut tulemaan juomaan hänen pikkujouluihinsa. Yritän olla menemättä vedoten kipeyteeni.

En vaan jaksa odottaa että olisin laiha jo. Tiedän että kyllä se sieltä tulee, kunhan nyt jaksan pitää pääni ja jatkaa.

Take me away from here

En uskaltanut käydä eilen puntarilla koska pelkään sen näyttävän liian isoja lukuja. Huomenna aijon kuitenkin mennä, sillä eilisen ja tän päivän molempien kalori saldo on ollut vajaa 500 kaloria. Kuukautisetkin loppu, joten uskallan ehkä kokeilla mitä puntari sanoo. Tiedän etten ole ainakaan laihtunut kun en ole urheillut yhtään, vain nukkunut koko ajan. Mutta toivon silti että se näyttäisi edes samaa kuin viimeksi.

Pelkään loppu viikkoa, sillä joudun houkutusten äärelle. Alkoholia ensimmäisen kerran kahteen viikkoon (!) ja ruokaa... toivottavasti hillitsen itseni. En saa ainakaan lihoa yhtään reissun aikana. Muuten kaikki on ollut turhaa.

Katsoin tänään ylen dokumentin itsemurhasta ja siitä miten se vaikuttaa läheisiin. Samaan aikaan dokumentti sai mut ajattelemaan etten ikinä voisi tuottaa sitä tuskaa mun veljelle, mutta samaa aikaa tajusin että olisin kuitenkin kykeneväinen tekemään sen jos tilanne sen vaatisi, niinkuin se tulee vaatimaan loppujenlopuksi.

Eihän tästä elämästä kukaan selviä hengissä, onko sillä siis väliä jos lähden aikaisemmin kuin muut?

I want to do it

Viikko on mennyt hyvin, ja epäonnistuneesti. Taino, ei niin epäonnistuneesti kuin olisi voinut mutta kuitenkin, en ole tyytyväinen.

Ma-ke söin joka päivä 500-900 kaloria, liikuin vähän ja söin nesteenpoistajia. Torstai aamuna vaaka näytti 2,1 kiloa vähemmän. Nesteitä kaikki, tiedän. Silti hymyilytti.

Mutta torstaina kaikki kaatui. Menin yökylään kaverille ja syömisen tiedossa en syönyt päivällä mitään. Ilalla sitten leffan merkeissä syötiin, ei paljoa (en ylensyönyt, osasin ottaa maltilla) mutta ruoka oli sen verran huonotasoista että kalorit pomppi ainakin kahdessatonnissa... harmitti ihan helvetisi mutta päätin tsempata perjantaina.

Ja sitten jäinkin ystäväni luo koko viikonlopuksi. Perjantaina ja lauantaina molempina päivinä kalorit pomppi 2000 enkä ylensyönyt. Poltin vain pari tupakkaa, en juonut. En pahemmin liikkunut. Joten en voi sanoa että epäonnistuin täysin, mutta tiedän silti epäonnistuneeni. En ole ainakaan laihtunut enempää. Vaan pahimmassa tapauksessa paino on takaisin sen 2 kiloa koska...

Eilen alkoi kuukautiset ja olen helvetin turvonnut mahasta. Lisäksi tulin kipeäksi, en tiedä mitä teen ensi viikon liikuntojen kanssa. Haluan vain laihtua, miksi tuntuu ettei minulla ole siihen koskaan aikaa? En kuitenkaan aijo luovuttaa. Syön ma-ke vain koulussa. Tai ainakin yritän. Katson kunnon mukaan pystynkö harrastamaan mitään liikuntaa. Kun kuukautiset ovat ohi ja olen selvinnyt ensiviikosta, aijon aloittaa taistelun tosissani.

Haluan pystyä siihen.

Vihaan kyllästynyt

Eilen ja tänään kalorirajat on ollu 700-1000 kalorissa eli ihan hyvin... eilen pyöräilin 10 kilometriä ja olin kävelylenkillä. Kyllä tää tästä pikkuhiljaa. Ei tee mieli ruokaa, ei tupakkaa, ei alkoholia. Mun tekee vaan mieli nukkua.

Mulla ei oo kotona mitään ruokaa. Yritän pärjätä mahdollisimman pitkään ilman että käyn kaupassa. Puurolla pärjää hyvin illat jos syö koulussa. Ahdistaa ensviikkonen risteily koska "täytyy" juoda ja pelkään että kalorimäärät tulee olemaan ihan hulluja mutta yritän silti pitää pääni, nyt tai ei koskaan.

Koulutehtäviä on aivan liikaa, kaikki pitäis tehdä tän viikon aikana. Pakko vaan yrittää jaksaa ja tsempata, vaikka mieli on maassa koko ajan. Haluaisin vaan pikkuhiljaa alkaa puhumaan kavereille (tai oinaalle oikeestaan) että hei tajuutko mulla ei ole kaikki todellakaan hyvin, mutta eihän nyt niin voi tehdä. Kun sillä on sen omat ongelmat eikä sitä kiinnosta mun asiat, sitä kiinnostaa vaan että mä kuuntelen sen asiat. Ja lohdutan sitä, eihän sen tartte lohduttaa mua. Tai ottaa mua tosissaan jos sanon, että tapan itseni. Enkä mä sitäpaitsi enää voi luokitella näitä mun ongelmia sellasiks että ketään oikeesti kiinnoistais. Kaikki luulis että pelleilen vaan tai että en oo tosissani. Koska kaikkihan täällä on niin vitun rikki, ja kaikillahan on ihan yhtä vaikeeta eikö niin?

Kill me now, please

Anteeksi kahden kuukauden hiljaisuus. Minulla ei ole mennyt hyvin. Siksi en kai ole tännekkään jaksanut kirjoittaa. Kaikki tuntuu menevän pieleen koko ajan, ja tuntuu että masennus vaan vetää mua tiukemmin kiinni itseensä.
"sä et karkaa yhtään mihinkään"

En oo edes yrittänyt laihduttaa sen jälkeen kun koulut alko, vaikka joka aamu itkenkin kun joudun käyttämään samoja housuja koulussa koko ajan. En oo käyttänyt mun läskifarkkuja kun ne on rikki, korjasin ne äsken ja kokeilin. Ja hyvä et ne ees mahtu mun päälle, puristi enemmän kun koskaan.

Makaan joka päivä kotona enkä pysty tekemään mitään. En näkemään kavereita enkä tekemään koulutehtäviä. Enää en edes katso telkkaria niin paljoa. Nukun ja makaan sängyssä itkien ja ihmetellen kuinka elämä voi olla näin julmaa.

Poltan tupakkaa enemmän kuin koskaan, en pysty sitäkään enää lopettamaan. Saan siitä jotain outoa lohtua yksinäisyyteen. Alkoholista on myös tullut uusi turvani ja ystäväni, enää jokaviikkoiset bileet eivät riitä vaan saatan tiistai-iltaisin pyöräillä alkoon hakemaan viiniä ja kumota pullollisen yksin kotona lattialla maaten. Ja mitä tehden?

Viillellen. Terästä on tullut taas mun rakastaja, vanha tuttu ja turvallinen. Pelkään edelleen että jään kiinni muttta en välitä enää arvista. Se syy joka sai mut lopettamaan viiltelyn 17-vuotiaana ja piti mut pois sen teosta 4 vuotta, on mulle nyt yhdentekevä. Vaikkakin nyt pelottaa kun eilen viilsin syvemmältä kuin koskaan. Sitä verta oli niin paljon eikä sen tulo meinannut loppua millään. Tärisin puoli tuntia sen jälkeenkin shokissa, jonkin näköisessä paniikkitilassa. En niiden viiltojen syvyyden takia tai sen veren, vaan sen takia että viilsin siksi niin syvältä koska se ei sattunut. En tuntenut mitään. Ja nyt se haava tuntuu ihan kuopalta, niinku olisin kaapinut omaa lihaani irti. Pelkään että se tulehtuu koska sit olisin ihan kusessa, sitä nimittäin ei saa naamioitua mikskään muuks kun mitä se on, varsinkin kun kuukauden vanhat arvet on siinä vieressä.

Oon koko eilisen kattellut thinspokuvia ja lukenut blogeja, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kun laihtumista. Mutta huomaan nyt että ajattelen siitä nyt eritavalla kun ennen. En ajattele niin paljoa sitä kuinka haluan laihtua, vaan sitä kuinka paljon haluan sen satuttavan itseäni. Ajattelen kuolemaa koko ajan, sitä kuinka täällä pitäisi oikein selvitä kun ei vaan kykene siihen, ja kuinka muut sen tekee.

Miksi minä olen se rikkinäinen joka ei pysty elämään täällä?

Second time around

Ja taas sitä mennään. Oon kotona. Tää on toinen päivä. Eikä hyvin mee. Lupasin ottaa itteeni kiinni niskasta maanantaina ja lopettaa syömisen. Nyt on tiistai. Ja söin aamulla, paljon. Mutta nyt haluan olla loppupäivän syömättä ja mennä lenkille. Mun on vaan pakko yrittää vaikka helvetin vaikeeta tää onkin.

Mä tiedän mikä mun ongelma on tässä se syy miksi mä en laihdu. Rakas ystäväni alkoholi. (Kuulostan varmaan ihan alkkikselta kun puhun viinasta koko ajan tällä blogissa, muttamutta...) Niin se vaan on. Huomasin sen pari viikkoa sitten. Rääkkään itteäni ensin viikon, urheilen enkä syö ja sitten menen juhlimaan kavereitten kanssa. Ja miten se päättyy? Siihen etten laihdu yhtään ja tuntuu että kaikki vaiva on mennyt hukkaan, rääkkäsin itteäni turhaan. Ja lopetan. Syön ja ahdistun. Taas. Tääkin on ihan älytöntä, mun pitäis taas juoda lauantaina, siitä viikonpäästä ja sit heti keskiviikkona jo. Sehän on ihan sairasta! En tajua, miks 20-vuotiaana elämä rakentuu kokonaan aineelle joka pilaa terveyden ja vie rahat. Eihän siinä oo mitään järkeä. Mä en halua sitä. Mutta pelkään. Yksinäisyyttä, ja mun kavereita.

Pelkään tuleeko tästä koskaan ikinä mitään. Mä en jaksa enää unelmoida ja odottaa. Odottaa sellasta mikä ei tuu koskaan tapahtumaan. Mutta mä en myöskään voi elää näin, joten on pakko jaksaa yrittää. Ja kattoa miten mä itse riistän taas mun omat unelmat mun käsistä ja tallon ne maahan. Tän on pakko loppua. Mun järki ei kestä samanlaista kouluvuotta kun viime vuosi oli.

Olin äsken tupakalla ja mietin mitä laitan ekana koulupäivänä päähän. Ja mua alko oksettaa pelkkä se ajatus että mun pitää tunkea ne samat rikkinäiset ja kuluneet läski farkut mun päälle, samat joissa kuljin koko viime vuoden, koska mitkään muut ei mahdu mun päälle. Eikä mulla ole varaa tai halua ostaa uusia. Koska sehän olis sama asia kun antaisin ittelleni luvan pysyä läskinä. Pelkään tätä kierrettä ja itteäni. Pelkään tätä kuinka tää yksin oleminen hajottaa mua. Olin jo keväällä niin rikki että mietin tosissani hakevani apua. Miten mun pitäis kestää tää syksy ja talvi? Pakko vaan laihtua, niin se on. Ei mikään auta muuten.

Alan askarrella ja kehitän ittelleni suunnitelman. Jonkun joka toimii. Joka saa mut tän läpi. Ilman että hajoon pienemmiks palasiks kun jo oon.

Last chance to make it right

Viikko on sujunut hyvin, ja osaan tuntea ylpeyttä itsestäni että olen jaksanut. Vaikka en olekaan tehnyt mitään järkevää, vaan nukkunut joka päivä yhteen asti ja maannut sohvalla puhelinta näpräten iltaan vaikka pitäisi tehdä koulutehtäviä (ahdistaa oma saamattomuus) ja vaikka vasten omaa tahtoani meninkin käymään eilen aamulla vaa'alla ja se vahvisti sen sanattoman totuuden että olen ylipainoinen sika, ja vaikka olenkin viettänyt päiväni katselemalla Victoria's Secretin muotinäytöksiä ja uppoutumalla thinspokuviin, niin silti osaan tuntea ylpeyttä. 

Ma-ke kävin joka päivä juoksulenkillä. Syönyt olen ma ja ti 700 kalorin paikkeilla, mutta eilen venähti leffaruokien takia 1300 vaikka en todellakaa syönyt mitään kiellettyä. Joten en siksi edes jaksa masentua siitä että tuli syötyä niinkin paljon liikaa. Tänään menen superpitkälle kävelylenkille ravun kanssa koska reidet aika paskana tosta juoksemisesta. Syönyt en ole vielä mitään, enkä aijokaan koska joudun menemään äitin kanssa ravintolaan syömään illalla kun saatiin jotkin ilmaisliput päivälliselle. Kaduttaa että menin pari viikkoa sitten lupautumaan mukaan, ja pelottaa ihan tajuttomasti mitä ruokaa sieltä saa. Syön mahdollisimman paljon salaattia niin en jaksa syödä ateriaa kokonaan. 

Samalla odotan ja pelkään koulun alkua ihan hirveästi. Haluan takaisin kotiin, jotta pääsen salille ja jumppiin. Ja ettei tarvitse koko ajan pelätä että äiti huomaa kuinka vähän syön. Mutta samaan aikaan pelkään sitä hetkeä kun mun pitää kertoa koulukavereille etten aijo juoda opiskelijabileissä tänä vuonna. Tiedän, että eihän se niitten asia ole suuttua siitä, tai jos suuttuvat niin ovat aika helvetin huonoja kavereita, mutta pelkään silti. Olin koko viime vuodenkin yksinäisempi kuin koskaan, miten käy tänä vuonna jos mun juomattomuus viilentää lisää mun ja mun kavereitten välejä? Voin vain toivoa ja rukoilla että he ymmärtävät.

Musta tuntuu että tää on mun viiminen mahdollisuus laihtua. Koska lähden keväällä työharjoitteluun ulkomaille, ja mulla ei ole mitään syytä lähteä sinne lihavana. Kunhan olisin edes melkein tavoitepainossa silloin, olisin onnellinen.

Ota kiinni jos saat

Anteeksi taas, olen ollut hiljaa. Poissa bloggerissa ja kaikesta mikä muistuttaa näistä kalvavista tunteista, jotka syö mua elävältä. Oon kerännyt voimia tulla takaisin ja palata, vahvempana kuin koskaan. Oon myös yrittänyt nauttia kesästä. Oon onnistunut siinä onneksi, mutta sen kustannuksella että olen tietenkin lihonut. Eikä pahat ajatukset jätä mua rauhaan, minään päivänä.

Oon ollu heinäkuun puolesta välistä asti kotona äitin luona. Joka päivä saan muistuksen siitä, miksi ilmotin kaksi viikkoa ennenkuin täytin 18 että muutan omaan asuntoon. Tappelut on melkeen joka päiväisiä. Joka päivä menee hermot, ja huudetaan ja itketään. Veljen kanssa on onneksi ollut mukavaa, ja tuntuu että ollaan läheisempiä kuin koskaan. Isääkin oon nähnyt enemmän, mutta se tuntuu aina samalta, yhtä pahalta ja turhalta.

Oon viettänyt tosi paljon aikaa oinaan, ravun ja mun lapsuudenystävän kanssa mistä oon tosi onnellinen. On ihanaa, että oon saanut viettää kesällä heidän kanssaan niin paljon aikaa. Vaikka samaan aikaa jotkut ystävät ovatkin tuoneet vain ongelmia. Kauris tuntuu aika menetetyltä tapaukselta, koska koko viime vuosihan on kulunut aika viileissä merkeissä. Oon kesän aikana nähnyt kaurista ehkä kaksi kertaa. Ja sillä toisella kerralla se pamautti sellasen pommin mun niskaan että menin täysin sanattomaksi. Se saa vauvan.

Oon tienny koko ajan, että kyllä jossain kohtaa tulee se hetki kun joku mun seurustelevista kavereista tulee kertomaan mulle, että nyt me hankitaan lapsi, mutta en ihan tätä odottanut ja näin pian. Mun silmissä meidän ystävyys on menetetty tän asian takia. Ja ei, ei sen lapsen takia. Vaan sen, että sen takia kauriin on pakko aikuistua. Nyt heti. Se ei oo mikään tasapainosin ihminen huolehtimaan lapsesta, ja nyt sen on vaan pakko aikuistua. Ei se tuu enää koskaan olemaan samanlaista hengailla sen kanssa, kun se on yhtäkkiä äiti. Ei se voi lähteä juhlimaan. Ja kaikki mistä se tulee puhumaan sen jälkeen on vauvat. Mua ahdistaa pelkkä ajatuskin että seuraavaks kun nään kauriin, sen raskausmaha varmasti näkyy jo. Joittenkin korvaan tä mun puhe saattaa kuullostaa tosi rajulta ja pahalta, mutta lapset ei oo mulle mikään sydämenasia. En edes tiedä haluanko saada niite itse koskaan. Aika suurella todennäköisyydellä en edes voi saada lapsia koskaan, joten se tulee olemaan sitten sen ajan murhe. Ihan kuin kukaan koskaan haluaisi edes saada mun lapsia. 

Samaan aikaan tuntuu myös pahalta, kun kauris kertoi pikkuveljestään joka käy nykyään psykiatrilla ja syö masennuslääkkeitä koska hän on alkanut viillellä. Kauriin mukaan kuitenkin hän vain "hakee huomiota, koska ne on vaan naarmuja eikä mitään syviä viiltoja". Noi sanat kolahti tosi pahasti ja suututti. Kauris ei oo oikee ihminen arvostelemaan tässä asiassa, kun hän on itse polttanut käteensä sen jälkeen kun minä tein niin. Ei kauriilla ole sanavaltaa sanoa, että kuka viiltelee huomion vuoksi ja kuka ei. Ei munkaan viillot oo koskaan ollut sen syvempiä, mutta kelle mä olen niistä kertonut? Tasan kahdelle ihmisille elämäni aikana, ja toinen oli poikaystäväni kun hän niistä kysyi. Että ei "pintanaarmut" tarkoita sitä että hakee huomiota. Suututtaa.

Oinaan kanssa on sujunut muuten hyvin, mutta olen kateellinen hänelle. Hän on nyt saanut itseään niskasta kiinni ja alkanut kuntoilla ja syödä terveellisesti. Lisäksi olen käynyt uimassa ja ottanut hänen kanssaan aurinkoa joka on ollut täyttä helvettiä koska hän niin laiha, ja minä sotanorsu. Tiedän että kroppani kuvottaa häntä, koska tunnen hänet niin hyvin. Mutta kuvottaahan se minuakin, joten en voi väittää vastaan. Harmittaa vaan se, että omista kavereista ei kuulu ajatella niin.

Ravun kanssa on myös ollut hauskaa kesällä, ainoana ongelmana on tullut se että viimeaikoina ollaan puhuttu hirveästi syömishäiriöistä. Heinäkuun puolessa välissä hän ja eräs toinen ystävämme heittivät läppää siitä että jos heillä olisi jokin syömishäiriö.

"Musta ei ainakaan vois ikinä tulla anorektikkoa kun mä tykkään syödä niin paljon!" 

"Niimpä, musta tulis varmaan bulimikko mieluummin koska sit sais ainakin syödä!" 

Naureskelin vaivautuneena mukana, mutta uskon etteivät he edes huomanneet etten kommentoinut asiaa pahemmmin. Tämän jälkeen aloimme epäillä että äsken mainitulla ystävällämme saattaa oikeasti olla anoreksia ja sovimme että häntä täytyy tarkkailla. Olen tietenkin todella huolissani, mutta samaan aikaan uskomattoman kateellinen sille miten hän on laihtunut niin paljon ilman yrittämistä ja nyt epäillään tosissaan että hänellä on anoreksia. Kun samaan aikaan minä olen taistellut 14 vuotiaasta asti läskejäni vastaan tuloksetta. Tiedän olevani päästäni vialla kun ajattelen näin, mutta en voi sille mitään. Lisäksi eilen rapu alkoi taas heittämään läppää bulimiasta.

"Mieti et on oikeesti olemassa sellasia ihmisiä, kun tekee niin että syö pelkkää karkkia ja sitte oksentaa sen! aletaaks sellasiks? pidetään oksubileet! kylhän nekin varmaa tekee sitä sillee että niillä on kavereita ja ne yhessä menee syömään ja oksentamaan?" 

Minua kuvotti koko kyseinen keskustelu joka me käytiin. Naureskelin vähän ja pyörittelin silmiäni. Samaan aikaan mietin mitä rapu sanoisi jos saisi tietää että vain kuukausi sitten oksensin yksin kotona kolmena päivänä ahmittuani.

Tämän lisäksi uudet ystäväni opiskelukaupungistani ovat tuottaneet ongelmia. Tai ei niinkään ongelmia, mutta ovat saaneet tänä kesänä silmäni vihdoin auki sille, miten he kohtelevat minua. Niinkuin rapukin sanoi, "rumasti". Ja se on ihan totta. He vähättelevät minua, piikittelevät ja vittuilevat. "Vitsi Amy sä oot outo". Hyvä varakaveri, kun ketään muuta ei ole. Muuten sellainen, ettei sille tarvitse soittaa. Hyvin se pärjää yksinäänkin. En tiedä mitä teen tämän asian kanssa. Pelkään ja samaa aikaa haluan korjata tilanteen, mutten tiedä miten. Pidän heistä, he ovat ainoat ystäväni siellä enkä halua menettää heitä. Mutta samaa aikaa en halua alistua siihen rooliin joka minulle on ensimmäisen vuoden opiskelun jälkeen luotu.

Koulu alkaa vastaa syyskuussa, ja olen sitä varten koittanut luoda ja suunnitella suunnitelmaa, millä saan pidettyä järkeni kasassa. Oon kerännyt voimia, ja nyt haluan onnistua. Tuntuu että ihan kuin aivoni olisi ollut koko kesän sumussa, ja nyt se sumu vihdoin hälvenee ja näen eteeni. Ja suunnitelma on valmis.

1. Aloitan huomenna, koska maanantai on aina hyvä päivä aloittaa. Lisäksi huomisesta on tasan kolme viikkoa (21 päivää) koulun alkuun ja se tarvitaan tavan luomiseen ja tottumiseen (urheilu).

2. Käyn joka päivä lenkillä siihen asti että menen kotiin (yritän kuumuudesta huolimatta, lenkkeilen vaikka sitten aamuvarhain tai yöllä ihan sama). Sitten käyn ostamassa kolmen kuukauden kortin viereiselleni salille jotta pääsen jumppiin ja kunnon salille.

3. En juo enää "huvikseen". Ennen koulun alkua on kahdet bileet joihin menen ja annan luvan itselleni juoda. Sen jälkeen juon vain isoissa opiskelijatapahtumissa ja menen "normi"-opiskelijabileisiin selvinpäin.

4. Syön mahdollisimman vähän, ja kaikki herkut pois luonnollisesti.

5. En myöskään halua käydä vaa'alla pitkään aikaan, sillä tiedän että nyt painan yli 70 kiloa. Ja tiedän että kaksi ensimmäistä kiloa jotka lähtevät ovat nesteitä. Haluan siis olla mahdollisimman kauan käymättä vaa'alla. Jotten pety itseeni taas.

Näin yritän viettää koko loppuvuoden. Tällä hetkellä tää suunnitelma kuulostaa todella hyvältä mun korvaan, enkä jaksa oottaa että pääsen vaan keskittymään urheiluun ja laihtumiseen koulun ohella. Mutta siihen on hyvä totutella jo nyt. Ravun kanssa puhuttiin tänään että jouluun mennessä ollaan laihduttu 5 kiloa. Mä aijon laihtua 10. Kyllä mä vielä kaikille näytän. Mä pystyn tähän.

"Whaddap Jesus"

Mun sisänen kello jäkättää kolmella tunnilla ja oksensin just kolmatta päivää putkeen. Mikä mua oikeen vaivaa? Ollu taas ihan kamala päivä. Laitoin eilen herätyskelloja puoleks tunniks soittamaan, ja silti en noussut vaan jatkoin unia. Nukuin puol kahteen asti. Näin painajaisia taas, oon nähnyt niitä viikonlopusta asti joka yö. Sen jälkeen kun nousin tein oikeesti jotain fiksua, eli maksoin laskut. Sen jälkeen mulla kilahtikin taas päässä ja lähdin käymään kaupassa. Niin vitun turhaan, mulla kyllä on kotona ruokaa. Mut jos ostan vaan vähän jotain ruokaa ja jonkun yhden herkun? Kyl se on ihan okei jossen syö muuta tänään. Ja ostin pelkkiä herkkuja. Oikeesti, mun teki mieli itkee siinä kassalla kun maksoin niitä. Mua kuvotti niin paljon. Ja silti söin niitä tyytyväisenä päivällä.

Yheksän aikoihin tuli sellanen voimaton olo, varmaan kun en ollut syönyt mitään muuta kun niitä herkkuja. Makasin sängyssä tietokoneen kanssa ja mietin kuinka mun elämä voi olla tällästä, etten pääse edes sängystä ylös kun on niin voimaton olo henkisesti. Sitten törmäsin sitruunadieettiin netissä ja innostuin siitä iha älyttömästi. Päätin että alotan sen ensviikolla ja aloin suunnitella miten pääsen eroon näistä ruuista mitä mun kämpässä on ennen sitä. Sit jotenkin päätin et on okei syödä (kello oli jotain 11 paikkeilla) ja söin. Ja sit söin puol 1 aikoihin uudestaan. Mitä vittua? Söin vaan, ilman että oli ees nälkä. Ihan kun päässä olis sumentunu, ei siinä ollu mitään järkeä. Ja sit tuli niin huono olo että oli pakko mennä oksentamaan, taas. Kuvotan itteäni. Miksen vaan voi olla syömättä? Ja oliko vitun fiksua päivällä vetää pelkkää paskaa, illalla ruokaa ja sen jälkeen päivän terveellisin ateria ja mennä oksentamaan se pois? Hyvä homma Amy, hyvin sä vedät...

Toivon tosissani että saisin tosta uudesta dieetistä puhtia taas alottaa kunnolla laihduttamisen ja lopettaa tän masentelu syömisvammailuelämän, koska en jaksa tällästä. Mun pää hajoo tähän ankeuteen ja yksinäisyyteen. Ja ahdistukseen.

Heinäkuu toivoa täynnä?

Eipä alkanut heinäkuu 2014 ihan niinkuin piti. Samalla linjalla mennään vieläkin niinkun nää muutkin päivät. Nukuin viime yön tosi huonosti, ja heräsin aamulla 9 siihen kun oinas soitti. Olin heti tosi pirtee, mut ei puhuttu kauaa ja se käski mun jatkaa uniani koska se tietää mun unirytmin. Suljin silmät ja ajattelin että eihän mua edes väsytä, pitäis lähteä edes kävelylenkille niin sais tän päivän hyvin käyntiin. Ja arvatkaa vaan lähdinkö. Seuraavaks heräsin siihen että kello 12.30 ja vihasin itteäni taas vähän lisää. Ja nyt oon tuijottanut koko päivän telkkaria.... taas. Join aamulla maitokahvia ja aattelin etten syö mitään. Pari tuntii sitte kuitenkin yhtäkkiä aloin tekemään leipiä. Söin 4 ja rahkan. Ja koko ajan ajattelin että pitäiskö oksentaa. Outoja ajatuksia oli koko ajan päässä. Onko tässä mitään järkeä syödä näitä jos kuitenkin aijot oksentaa? Ei tässä oo mitään järkeä. Ja silti tein sen. Ja myös ensimmäistä kertaa oksensin niin paljon että melkeen kaikki tuli ulos. En tiedä pitäiskö siitä olla ylpeä, vai hävetä vaan lisää tätä elämää. Oksentaminen on kuvottavaa, en mä halua mitään bulimiaa. Ei siinä tunnu olevan mitään järkeä. Joo tottakai se on helppo tapa tyhjentää maha jos tulee syötyä kun ei sais, mut en mä halua tästä mitään tapaa. Pitäis vaan urheilla, tiedän et se auttais edes vähän tähän oloon... ja laihtumaan tietenkin. Tuntuu että oon vaan niin masentunu etten saa itteeni liikkeelle enää. Tiedän että tähän syömiseen vaikuttaa myös se että oon koko ajan yksin kotona. Ja mulla on täällä aika paljon ruokaa koska varastoin sitä niin että se riittäs siihen asti että lähen poin niin että ei tarttis ostaa lisää... ja nyt pelkään että kerkeen ahmia ja oksennella ne kaikki pois.

Pakko mun on kuitenkin yrittää, en halua tuhlata mun heinäkuuta (nimenomaan mun heinäkuuta, heinäkuu on aina ollu mun kuukausi koska mulla on synttärit tässä kuussa) siihen että makaan yksin masentuneena kotona oksennellen. Tää päivä nyt meni tähän joo mutta aijon oikeesti yrittää koota itteni, pakotan itteni heräämään huomenna aikasin ja urheilen.

Life is good, right?

Ahdistaa ihan helvetisti. Mun maha on ihan ratkeemispisteessä. Oon niin täynnä että oksettaa. En kuitenkaan voi enää oksentaa koska syömisestä on niin monta tuntia. Ihan hirvee henkinen ja fyysinen morkkis tästä kahden päivän syömisestä. Miks mä aina teen tän itelleni? Kuinka paljon voi ihminen vihata itseään?

Lauantaina olin baarissa ja oli oikeesti tosi hauskaa. Mut menin yöllä syömään ja siitä johtuvasta morkkiksesta lähti sitte kahden päivän syömisputki, joka toivottavasti loppu nyt. Mä olen niin poikki. Yritän muistella millasta mun elämä oli vuosi sitten. Se oli ihan täyttä helvettiä niinkun nytkin, mutta todella eri tavalla. Ja en tiedä, oliko se sittenkään pahempi helvetti kuin nyt on vaikka pitkään niin ajattelin. Asuin yksin kotikaupunkissa, olin työpaikassa jossa kaikki vihas mua ja mä vihasin sitä työtä, oli rahahuolia ja riitoja kavereitten kanssa. Mut silti mulla oli kuitenkin semmonen olo että mulla oli kavereita ja aina joku kelle soittaa. Olin yksin kotona mutta se ei haitannut. Laihtumaankin pystyin jotenkin helpommin.

Ja mun elämä nyt. Asun muualla kaupungissa, opiskelen ja on rahahuolia. On mulla kavereita joo mutta ei niin paljoa ja oon siks aina yksin kotona ja se vaan masentaa mua lisää. Tuntuu ettei ketään kiinnosta ja oon ihan helvetin yksinäinen koko ajan. Mun päivät koostuu siitä että nukun pitkään ja tuijotan koko loppu illan telkkaria syöden. Ja viikonloppusin ja aina kun on mahdollista ryyppään että saisin paremman olon. Laihtuminen junnaa koko ajan paikoillaan ja taistelen laihduttamisyritysten ja ahmisikohtausten välillä kokoajan.

En olis kyllä vuosi sitten uskonut että mun elämä tulee olemaan tällästä. Mä kuvittelin että mulla olis enemmän kavereita, sellasia ihan huipputyyppejä. Mulla olis myös työpaikka opiskelun ohella joten rahahuolia ei olis ainakaan niin paljoa kuin nykyään. Mulla olis ehkä jopa poikaystävä. Ja mä olisin laihtunut, en välttämättä tavotepainoon vielä mutta ainakin lähelle. Olisin edes laiha.

Jännä miten sitä saakin kuviteltua kaikenlaista ja silti mikään ei ikinä mene niinkuin haluais. Tottakai se on ihan mun oma vika, enhän mä mun paskasta elämästä voi yhtään ketään muuta syyttää. Ihan vain itseäni.

Ainiin, lupasin mennä viikonlopuks kaverin kanssa festareille ja mua ahdistaa se nyt jo ihan helvetisti koska

1) mulla ei oo rahaa/viimiset rahat menee sinne
2) lahdutus menee taas vituilleen/en saa alotettua kunnolla vaikka huomenna alottaisinkin (ehkä siis vaan paastoon niin paljon kun voin?)
3) mitä helvettiä laitan päälle kun oon tällänen läskisika eikä mitkään mun vaatteet mahdu mun päälle
4) siellä tulee olemaan pari aika hankalaa ihmistä/pelkään että jään yksin

Mutta hei, voihan siellä olla ihan hauskaa ja saanpahan tekosyyn juoda taas kaks päivää putkeen. Life is good, right?

ps. etin kuvia tähän tekstiin ja ykskaks oli pakko mennä oksentamaan. Ja nyt ahdistaa että miks en tehnyt sitä jo aikasemmin, jos oon kaks päivää syönyt kun hullu ja olisin samalla voinut oksentaa.... oon niin sekasin päästäni etten pysy enää ittekkään mukana mun ajatuksista. Pakko lähteä ostamaan tupakkaa.

Tuntuu ettei mistään tuu taas yhtään mitään. En saanut itteäni taaskaan hereille kun vasta 12 vaikka oli monta herätyskelloa. Menin yhdeltä kuitenkin ottamaan aurinkoa, en kerennyt olla kuin puol tuntia ja meni pilveen. Tulin sisään ja syön riisikakkuja maapähkinävoilla. Tuntuu taas niin turhalta, en mä jaksa tehdä mitään. Eilen sain väkisin mentyä kävelylenkille 11 aikaan, mutta nyt kaikki tuntuu taas niin turhalta. Juon ehkä tänään joten mitä väliä jos nyt syön vähän enemmän. En jaksa urheilla koska ei sillä ole mitään merkitystä jos kuitenkin juon. Ja ihan naurettavaa koska en edes tiedä juonko tänään, kaverilla on ehkä töitä huomenna. Pää ihan jumissa ja sekasin, haluun vaan syödä ja maata ja katsoa telkkaria. Niinkun aina. Voi että kuinka vihaankaan elämääni, mistä mä saan taas voimia jaksaa yrittää? Miksen mä ikinä onnistu tässä? Nytkin tekisi niin paljon mieli marssia kauppaan ostamaan karkkia, onneks mulla ei ole rahaa. Taino ei se oo sitä kyllä ennenkään estänyt.... miks mä oon aina näin yksin. Pitäisi tehdä koulutehtäviäkin, mutta ei, en pysty, en jaksa. Vihaan itteäni.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa

Menin ehkä vähän hätiköimään kun puhuin eilen että juhannus meni hyvin enkä lihonut, paskanvitut. Tänään kävin puntarilla ja kappas, 69 kiloahan se siellä taas tervehtii tuttavallisesti. Hyppäsin puntarilta pois huutaen vittua ja pyörin ympyrää makuuhuoneessani. Voiko se olla vaan nesteita ja turvotusta? Voiko? Vai lihoinko oikeesti juhannusviikonloppuna 2 kiloa? Voi helvetinvittusaatana.

Menin silti ottamaan aurinkoa kolmeksi tunniksi. Koska ajattelin että siinähän se päivä näppärästi kuluu (nousin sängystä vasta puoli kahdelta). Samaan aikaan ärsyttää tosi paljon että mun unirytmi on nyt kesällä mennyt tähän että valvon vähintään 2 asti yöllä ja sitten nukun ainakin 12 asti, aikasemmin on turha koittaa edes herätä. Ja sitten makaan 2 asti sängyssä näpräten puhelinta. Tänään kuitenkin tajusin syyn siihen. Ei mulla ole mitään syytä nousta aikasemmin sieltä sängystä, ei mulla ole mitään. Ei ketään. Joten siksi menin ottamaan aurinkoa ja kulutin kolme tuntia päivästä siihen. Lukien elämä kateissa kirjaa kolmatta kertaa ja kuunnellen musiikkia. Otin aamulla nesteenpoistajia ja mietin että illalla sitten kun ei ole mitään tekemistä voisin zumbata ja mennä lenkille. Ennen sitä teen uunimunakkaan.

Tulin kotiin ja laitoin munakkaan uuniin ennen salkkareita (oon ihan koukussa noihin vanhoihin salkkareihin mitä tulee uusintana) ja tein kolme riisikakkua (banaania ja maapähkinävoita). Sitten söin munakkaasta 1/3 ja vähän fetaa. En ole muuta syönyt tänään. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. Kuvotan itseäni. Varsinkin kun taas vaihteeksi en saanutkaan persettäni ylös sohvalta enkä urheilluitkaan. Kuinka vihaankaan itseäni.

Ehkä se aamun vaakaluku pilasi tämän päivän, ja siksi en saanut itseäni liikkeelle. Aloin vain miettimään että enhän mä nyt neljää kiloa saa kolmessa viikossa laihdutettua millään. Ja nyt ärsyttää niin paljon. Ehkä kuitenkin revin itseni liikkeelle vielä, onhan kello vasta 10. Ja huomen aamulla on ihan pakko liikkua ja syödä taas vaan 1/3 sitä munakasta koska "joudun" ehkä menemään huomenna baariin. Vähän turhaa kyllä tässä kohtaa vetää noita nesteenpoistajia jos huomenna turpoon taas alkoholista...

Kaikki tuntuu taas vaan niin helvetin sekavalta. Halusin omaan kotiin sen takia että saisin itteni taas liikkeelle ja en tee mitään. Oinas on käyttäytynyt tosi välinpitämättömästi reilun viikon ja mua ärsyttää se suunnattomasti. En tajua tollasia ihmisiä keiden mielestä se on okei että ne saa vuodattaa kaikki maailman paskat toisen niskaan ja kun toisella on hätä ei kiinnosta kuunnella. No ihan sama, eipä tule yllätyksenä ettei sitä kiinnosta, ei ketään ikinä tunnu kiinnostavan miten mulla oikeesti menee. Ei kukaan huomaa mitään kun vaan hymyilee ja nauraa, vetää tätä ikuista roolia mitä oon vetäny 14-vuotiaasta asti.

Dear darling

Kuukauden kirjotustauko loppu nyt, vihdoin ja viimein. Tauko johtui kuitenkin siitä etten vain "päässyt" kirjoittamaan kun vietin tuon kuukauden kotona äitin luona ja vaikka mulla olikin oma kone mukana en uskaltanut kirjautua kertaakaan bloggeriin edes lukemaan muiden blogeja, koska ei ollut sellasta hetkeä ettei joku olisi nähnyt mun tietokoneen ruutua. Mutta nyt onneks pääsen taas rauhassa kirjottamaan!

Kuulumisia siis. Kun pääsin kotiin varsinainen alamäki ei alkanut. Liikunta kuitenkin jäi heti sillä menin ekaa kertaa lenkille niin kengät onnistui hiertämään niin pahasti etten voinut niitä käyttää ennenkuin paranee (tuntuu tosi huonolta tekosyyltä mutta olin siitä viikon päästä lähdössä ulkomaille) joten liikunnat jäi vain kävelylenkkeihin. Syömiset kuitenkin pysyi aisoissa. Kesäkuun alussa vietin ihanan viikon ulkomailla lomaillen, ja lomankin aikana syömiset pysyivät kurissa ja kulutin todella paljon loman aikana (joka päivä kävelyä vähintään 8 tuntia). Loman jälkeen asiat kuitenkin menivät alamäkeen täysin koska tulin kipeäksi. En voinut urheilla, makasin viikon kotona kauheassa räkätaudissa ja kuumeessa (se ei kuitenkaan estänyt minua juhlimasta viikonloppuna johon kroppani sitten reagoi kuumeella) ja tätini oli myös vierailulla meillä ja siinähän ne syömiset sitten menikin. Helvetisti kaikkea paskaa vaan kurkusta alas. Tarkistin kuitenkin tässä kohtaa mitä vaaka näyttää, ja se näytti 67,2 kiloa. Joten en lihonut. Huh. Juhannusviikolla en uskaltanut vielä lenkkeillä, ja söin vähän miten sattuu. Välillä herkkuja ja sitten en syönyt koko päivänä mitään. Paino pysyi samana. Ikävöin bloggeria ja yön pimeinä tunteina kun en saanut unta raiskasin twitteriä thinspokuvilla ja itkin surkeaa elämääni ja kroppaani. Juhannus meni kuitenkin ihan hyvin, eikä tullut silloinkaan syötyä mitenkään älyttömän paljon. Sen jälkeen en ole kuitenkaan käynyt vaa'alla ja pelkään niin paljon että olen lihonut. Sillä siltä se ainakin tuntuu.

Viime maanantaina pääsin vihdoin palaamaan omaan kotiini, rakkaaseen syömishäiriöiseen turvaan. Ja nyt en kestä enään, mun pakko laihtua. Taas. Mulla on kolme viikkoa aikaa ennenkun lähen takasin taas kotiin kuukaudeks. Mun on pakko laihtua sitä ennen, jotta pystyn laihtumaan lisää sitten kotona. Tää ei saa epäonnistua nyt, koska tajusin että voin päästä jopa 62 kiloon ennenkuin koulut alkaa. Ja siitä olisi tosi helppo jatkaa sitten syksyyn lisää laihduttaen. Päätin etten halua enää tehdä hulluja listoja kuinka paljon mun pitää laihtua mihinkin mennessä. Haluan ajatella tätä kuukausi kerrallaan. Tai nyt mietin, että ennenkun lähen kotiin takasin mun on päästävä ainakin tasan 65 kiloon. Kolmessa viikossa reilu kaks kiloa pitäis lähtee aika helpolla.

Tää oli nyt ehkä vähän sekavaa tekstiä kirjotan huomenna paremmin ei ehkä ihan toimi järki kunnolla tähän aikaan yöstä.

Not giving in

Alamäki alko viikonlopusta. Läskiahdistus on huipussaan. Lauantai aamuna vaaka näytti jo 67,5 kiloa mutta ei varmasti näytä enään kun menin lihottamaan itteni taas. Kuinka voinkin olla näin tajuton läski? Kaivan vanhoja kesävaatteita, ajattelen että nää oli viimeks aika löysät, ne on varmaan nytkin, ja ei jumalauta nehän on kireet. Itken ja rukoilen Jumalaa, voi hyvä helvetti kuinka tässä aina käy näin? Miten mä yritän ja annan kaikkeni eikä mikään ikinä riitä? Viime viikolla vaikka oli hyvä ja ylpee olo että treenasin niin paljon, niin samaa aikaa pohdin että miten voi olla mahdollista että syön päivittäin noin 600 kaloria ja treenaan kaks tuntia ja silti laihdun niin hitaasti. Miksi laihtumisen eteen pitää nähdä niin paljon vaivaa? No niinhän se vaan menee, muutenhan kaikki olisi laihoja, jos se olisi helppoa. Typerää.

Lauantai päivällä otin aurinkoa ja onnistuin jopa olemaan tuntematta ihan hirveetä läskiahdistusta (paitsi kun kävelin shortsit päällä, hyi helvetti). Yllättäen paloin taas kun en käyttänyt aurinkorasvaa... ja ahdistuin koska tiesin että mun kaverit on hengaillu koko viikon porukassa ja oon ollut koko viikon yksin kotona. Mut lauantaina sit kuitenkin lähdin porukan mukaan ja se iltahan sitten päätty tietenkin baariin. En syönyt lauantaina mitään muuta kun vajaan 100 grammaa hernekeittoa mutta join kolme lasia viiniä ja paljon kaljaa. Eli ihan saatanasti kaloreita. Tanssiessa toivottavasti kului jotain. Yöllä söin sämpylän ja pari ranskalaista.

Sunnuntaina sitten krapulassa ei tietenkään voinut treenata ja lauantainakin se jäi välistä. Söin suklaata (läski) puuroa hillolla (läski) ja illalla makaroonia ja riisia (hiilariläski). Olin niin varma että maanantaina ennen kotiin lähtöä treenaisin vielä mutta univelat tietenkin voitti joten tänäänkään en ole treenannut. Nyt siis kolmen päivän taukon. Ja kaks päivää syöty huonosti.

Tänään söin kyllä ekan kerran vasta kuuden aikaan (makaroonilaatikkoa normaalin annoksen verran ja pieni leipä). Mut sitten äiti meni ostamaan herkkuja. Voi saatanan saatana. Pullaa, sipsiä ja jätski. Tuijotin sitä jätskipaperia ja kalpenin nähdessäni ne kalorimäärät. Kuinka yhdessä jäätelöpuikossa voi olla niin paljon kaloreita, ihan sairasta! Ja silti söin. Ja nyt on ihan tajuton morkkis. Äiti yritti vielä tuputtaa jotain iltapalaa. "no kylhän sä nyt jotain iltapalaa tarttet" joo äiti en todellakaan tartte jos oon just syöny vitusti sipsiä, 2 palaa pullaa ja jätskin!

Olin oinaan kanssa päivän ja sekin yritti tuputtaa mua syömään vaikka sanoin monta kertaa etten tartte. "tajuutsä että kello on viis ja et oo syöny mitään!" "niin?" "no onks tää nyt joku et meet miinus kaloreille vai?" "joo ei oo"

haluisin että olis jo huomisaamu että pääsisin lenkille. mutta samaan aikaan panikoin suihkutilanteen takia. ja syömisistä koska en halua syödä enää ikinä. kyllä nää kaks päivää löysäilyy sai nyt riittää, mun on pakko laihtua siihen 65 kiloon nyt parissa viikossa ja se ei onnistu syömällä kaikkea paskaa.

Fucked up life

Tunteet heittää koko ajan vuoristorataa. Pari päivää mennyt ihan hyvin laihdutusmielessä, en oo kirjotellu kun kaveri oli kyläilemässä mun luona. Oon silti syöny vaan kerran tai kaks päivässä, ja kalorit pysyny 600 pinnassa. Oon koittanut urheilla niin paljon kun jaksa, mutta se tuntuu hankalalta. Keskiviikkona olin lenkillä ja salilla. Eilen olin lenkillä. Tänään olin salilla mutta sen jälkeen en jaksanut mennä suihkuun. Mitä jos mä haluisinkin mennä illalla lenkille? Eihän mulla ole mitään muuta. Ei mun kaverit halua olla mun kanssa, se tuli huomattua facebookin kautta keskiviikkona. Oon kuitenkin taas vaan koko perjantai illan ihan yksin. Niinkun aina. Oon sentään saanut siivottua mun kämppää todella paljon (oon oikeesti ylpee). Mut siinähän se.

Kaikki muu elämässä kuseekin sitten huolella. En ole tosiaan kesällä töissä joten pitää opiskella. Lensin ulos yhdeltä kurssilta koska tarkastin sähköpostini liian myöhään. Ja nyt ilmoittauduin toiselle jolle en välttämättä pääse. Ja äiti joutuu vararikossaan siitäkin sitten maksamaan kun itsellä ei ole rahaa. Voi saatanan saatana. Miten mun elämästä on voinut tulla tällästä?! Niin tajutonta paskaa ettei mitään järkeä!! Oon helvetin yksinäinen ja omat ajatukset hajottaa ihan koko ajan. Koitan miettiä että kyllä tää tästä tulee tästä vielä hyvä kesä, joo ei vitun varmana tule. Koska ei mulle suoda mitään hyvää, ei ikinä ei nyt eikä koskaan. Kaikki vaan aina menee pilalle ja kusee. Ja kenen syytä se on? NO MUN. Ihan mun omaa syytäni koska onnistun aina pilaamaan kaiken, mikään ei riitä vaikka kaikkeni aina yritän. Niinku oinaski sano yks päivä, yritä parhaas. No niinhän mä teen mutta se ei vaan vittu riitä.

Hyvä etten mennyt sinne suihkuun koska mä todellakin lähden nyt sinne lenkille.

ps. paino oli eilen aamulla 67,9 kg.

Maybe tomorrow

Mulla on todella voimaton olo. Oon ihan hukassa. Enkä tiedä miksi tai mistä tää olo johtuu. Heräsin 10 ja join kahvia. Katsoin tunnin telkkaria. Menin takaisin sänkyyn mahakivun takia (otin eilen laksoja) ja olin sängyssä puol neljään asti. Kuitenkaan nukkumatta. Olin vain. Oli niin turta olo, sellanen että en pääse omin avoin siitä sängystä ylös. Kaikki tuntu niin vaikeelta. Vaikka mulla ei oikeesti oo tällä hetkellä mitään hätää, tänään tuntuu silti että koko elämä kaatuu. Siivoominen, yhden tehtävän tekeminen ja lenkkeily tuntuu ihan mahdottomilta ajatuksilta. En mä vaan pysty, en mä jaksa. Ja samaa aikaa tiedän että esim. siivoaminen auttaisi koska oon asunut nyt tän paskan keskellä yli viikon joten sekin vaan masentaa mua lisää.

Nyt kirjotan tätä ja mietin. Mitä mun pitäisi tänään tehdä? Kello on kohta viisi on en ole oikeasti tehnyt mitään, en yhtään mitään järkevää. Ja koko ilta pitäisi vielä saada kulumaan. Oisipa ja ilta niin voisin vain nukkua. Ehkä huomenna on parempi päivä, ehkä huomenna osaan olla parempi ihminen?

Ahdistaa kun ei tee mieli tehdä yhtään mitään. Ei lukea, ei katsoa telkkaria. Ei mennä ulos, ei liikkua, ei nukkua, ei olla paikoillaan. Täytyy vaan keksia jotain todella turhaa millä saa ajan kulumaan. Ja samaa aikaa ahdistun lisää kun vaan tuhlaan elämäni tälläiseen. Mutta toisaalta, onko sillä yhtään mitään väliä? Mähän olen lomalla, hah.

Voi kunpa olisi voin rahaa niin voisin käydä ostamassa tupakkaa.

What happened?

Olin jo kirjautunut bloggerista ulos mutta oli pakko kirjautua vielä takaisin kirjoittamaan tämä pieni pätkä. Aloin lukea vuosi sitten kirjoittamiani tekstejä ja palailla niihin hetkiin ja muistoihin. Muistan kaiken, muistan miltä musta tuntui. Mutta se ei kyllä näy mun teksteistä. Tapa jolla oon vuosi sitten kirjottanut on tosi erilainen kun nykyään... jotenkin ilonen? Toivoa täynnä oleva, kyllä tää tästä tsemppaa vaan hyvähyvä-meiniki. Kun nykyään tää tuntuu olevan pelkkää valitusta, itkua ja surkua. Mikään ei koskaan onnistu, en ansaitse elää settiä. Järkytyin myös kun luin että oon päässyt 62,7 kiloon viime toukokuun lopussa (en muistanut että pääsin näin alas). Tää motivoi mua hiukan.

Keep going till you make it

Viikonloppu ei mennyt niin hyvin kuin olisi voinut.... toki se meni paremmin kuin ennen olisi mennyt. Vietinkin koko viikonlopun ystäväni luona. Lauantaina liikuntaa oli tämän verran:

- 2,5 km pyörällä
- 1,5 km kävellen
- 4,2 km kävelylenkki (reipasta)

Eli kulutettua tuli ainakin 300 kaloria kuitenkin. Syötyä kuitenkin tuli myös... määristä en osaa kauheasti sanoa mutta söin illalla yhden annoksen lasagnea ja sitten myöhemmin dippiä, kurkkua ja porkkanaa. Ja sipsiä. Ihan vähän vaan, mutta silti. Porkkanaa söin eniten. Aattelin vaan koko ajan että syö nyt sitä porkkanaa mieluummin kun sipsiä mutta sitten aattelin että onhan siinä porkkanassakin kaloreita... Eli sitä kuinka paljon yhteensä tuli kaloreita en todellakaan tiedä. Onneksi tämän jälkeen lähdettiin kuitenkin baariin vielä ja tanssittiin oikeesti 1,5 tuntia putkeen, en oo ikinä ollut niin hikinen baarireissun jälkeen! Eli tässä tuli kulutettua aika hyvin ne sipsit. Harmi vaan että ennen nukkumaan menoa söin lisää sitä lasagnea ja sipsiä.... vitun idiootti.

Sunnuntaina liikunta muodostu:

- n. 5 km kävelylenkki (reipasta)
- 2,8 km kävellen

Syömiset koostu puurosta (ei ollut kokonainen annos) mutta laitoin sekaan vähän hilloa kun en kehdannut kieltäytyä (idiootti) ja illalla syötiinkin sitten ihan täyttä paskaa. Perunaa, nakkeja ja lihapullia. Söin vähän yli yhden lautasellisen, eli ihan "normaalin! verran mutta hyi saatana. Sitä rasvan ja hiilareiden määrää. Ahdisti niin hitosti. Niin paljon että nyt tuntuu superhyvältä olla kotona rauhassa vaikka ensin ahdistikin tulla takasin kun oli hetken jossain muualla...

Tänään oon polkenut 2,5 km kotiin enkä oo syönyt vielä mitään, nukkunut vaan. Aattelin syödä kohta kuitenkin jotta sais energiaa siivoomiseen ja treenaamiseen. Vaaka näytti lauantai aamuna 68,5 kiloa. En usko että näyttää enää ton viikonlopun jälkeen. Pitäisi mennä salille ja zumbata ja siivota koko kämppä. Tekis kuitenkin vaan taas mieli maata ja olla. Laiskottaa.

How many times, till we get it right?

Meen huomenna kaverille yöks. Ja se soitti tänään että jos autan sitä yhdessä jutussa se voi ostaa meille herkkuja illaks.... voi vittu. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Kerroin sille kyllä että oon eilen käynyt salilla ja tänään lenkillä... ja sanoin että meen huomennakin. Joten aijon yrittää huomenna sanoo sille etten halua mitään paskaa koska oon nyt urheillut. Ehdotan kasviksia ja dippiä. Koska sehän on hyvää. Miks tarttis aina syödä jotain sipsiä, hyi hitto.

Ahdistaa nyt kyllä niin saatanasti. En todellakaan halua niin että oon nyt kolme päivää raatanut ku hullu, syöny 400-700 kaloria päivässä ja huomenna en syö mitään ja sitten illalla sipsiä?? Ei todellakaan... vaakakin näytti tänä aamuna tasan 69 ja se tuntu ihmeeltä. Ehkä mulla on sittenkin mahdollisuuksia laihtua edes 66 kiloon kesäkuun alkuun mennessä? Onhan se nyt parempi kun ei mitään...

Pelottaa myös noitten mun arpien puolesta... pitää nukkua yöhousut jalassa (mitä en normaalisti tee) joten toivottavasti kaveri ei ihmettele sitä.... käsien arpien voin sanoa tulleen kissastani. Koska ne oikeasti näyttävät siltä (onneksi).

Miks viikonloput on aina niin pahoja? Tai miksei kaverit vaan ymmärrä että haluan laihtua? Kyllä nyt vähän voi herkutella vaikka laihdutatkin... joo vittu kun ei vaan voi ymmärrätkö? Oon muutenkin miettinyt että ehkä kaverit ei sen takia tajua, koska oon jo "näin vanha"... tai siis ketä nyt osaisi epäillä syömishäiriötä 21 vuotta täyttävällä? Sit ehkä ihmeteltäis jos olisin 15....

Koska mulla ei ole koulua enää, lähen parin viikon päästä "kotiin" ja oon siellä noin kuukauden ennenkun tuun takas.... jos siis tuun takas, riippuu juhannuksesta ja siitä että missä ja kenen kanssa sen haluan viettää. Tai täytyyhän mun tulla ainakin vaatteita hakemaan. En tiedä. Anyway, ressaa urheilu tän reissaamisen takia. Täällä kotona voin käydä salilla, zumbata ja lenkkeillä. Kotona kotona voin vain lenkkeillä ja pyörräillä. Paska yhtälö siis. Täytyy silti vaan koittaa repiä irti siitä jotain kun salillekkaan ei sitten pääse.... onhan meillä kuntopyörä ja paska yleiskuntolaite. En tiedä. Samaa aikaa tuntuu että tästä voisi tulla todella hyvä kesä mutta samaan aikaan tuntuu myös että siitä saattaa tulla todella hirveä kesä....

When is it my turn to win this game?

Uunissa on tulossa viisi nugettia. Tein riisiä. Kuvottaa, niin paljon kaloreita. Mutta pakko syödä sitä mitä täällä mun kämpässä on kun ei ole rahaa ostaa muuta. Enpä oo kuitenkaan syönyt tänään vielä mitään muuta. Illalla syön paahtoleipää ja puuroa.

Kävin salilla tänään pitkästä aikaa. Tuntu tosi hyvältä. Nyt vaan pelottaa että huomenna paikat on niin jumissa etten pysty tekemään mitään.... vaikka join kuitenkin proteiinia siihen päälle. Zumbasin myös. Joten kerrankin sellanen olo että oon tehnyt jotain järkevää. Nyt vaan oon ihan poikki. Pitäis tehdä viiminen koulutehtävä. En jaksa. Pitäisi tehdä kevätsiivous. En jaksa. Haluan vaan olla. Haluan tuijottaa itseäni peilistä ja saada itseni laihtumaan ajatuksen voimalla. Kunpa se vain olisi mahdollista.

Oinaan kanssa ollaan juteltu siitä kun se haluaisi alkaa käydä salilla. Se onnyt vuoden valittanu siitä kun se on niin laiha (niin törkeetä thinspoa mulle että oon vaan kateellinen) ja että se haluais olla treenattu. Silti se syö tosi huonosti (kaikkii herkkuja, mäkkii yms.) ja vaan valittaa siitä että se onniin läski (huomiohuora). Mut sanoin sille sitten vaan että oo onnellinen että edes oot laiha. Se vastas vaan "mmm". Mun teki mieli huutaa.

"Miten sä jumlauta voit olla noin kiittämätön siitä että oot laiha? Vittu sentään mä antaisin vaikka munuaiseni siitä että saisin olla laiha, tekisin mitä vaan! Miten sä voit sanoa vaan mmm kun sun ei tartte kamppailla sun painon kanssa joka vitun sekuntti tästä elämästä?!?!?"

Vaihdoin aihetta.

Hyi helvetti kun noi nugetit haisee rasvalta.

Scared to live, not afraid to die

En voi katsoa itseäni peilistä kauaa. Se sattuu liikaa. Puhun oinaan kanssa puhelimessa, kuuntelematta mitä hän sanoo. Puristelen itku kurkussa mahaani. Miten se voi olla noin irti musta, senhän voisi vain leikata pois? Pitäisikö? Sunnuntaina oli huono päivä, todella huono. Itkin kun luin terveyslehtiä, keräsin kaikki lehdet jossa oli artikkeleita masennuksesta ja mielenterveyshäiriöistä. Luin masennuksesta kyyneleet silmissä ja jokin napsahti mun päässä. Hain mattopuukon ja ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, viilsin mun ihoa. Ja se tuntu kun en olis koskaan lopettanutkaan. Se tuntu niin hyvältä, ja oikeelta. Ihan kun olis palannut kotiin. Nytkin kun kirjotan tästä houkuttelen vaan itseäni tekemään sen uudelleen. En kuitenkaan voi. Koitan miettiä kesää. Kohta on pakko olla taas toppi ja shortsit jalassa. Arpien on pakko parantua ennen sitä.

Viimiset kolme päivää on ollut täyttä helvettiä. Niin pahaa ettei oo tehnyt mieli edes nousta sängystä. Ja on ollut pakko kiskoa itteni ylös kouluun ja koittaa selvittää tätä mun paskaa elämää. Mut ei mikään auta. Tää olo vaan jatkuu. Mikään ei paranna. Oon alkanut ensimmäistä kertaa ikinä miettiä että haluaisin puhua jollekkin tästä kaikesta, jollekkin ammattilaiselle. Mutta miten mä sellaselle pääsisin ilmaseks ja ilman että kukaan saisi tietää? Eilen myös mietin ihan tosissani että alkaisin huoraamaan. Ihan vaan rahan takia. Mutta en siihenkään pystyisi varmaan oman itseinhoni takia.

Koulu loppuu huomenna. Ja silti mulla on sellanen olo että mun pää hajoaa tasan nyt. Torstaina aijon mennä lenkille ja salille. Nyt saa oikeesti loppua tää pelleily. Mä en jaksa tätä enään.

Oon niin yksinäinen.

Helvetin hyvää vappua

Mulla on niin paha olla etten kestä. Mun yks juhla, se yksi ja ainot lempijuhla vuodesta jonka olisin halunnut juhlia rauhassa rakkaiden ystävieni kanssa ilman mitään paskaa. Sekään ei tietenkään onnistunut. Koska ei mikään koskaan onnistu mulle. Kaikki on vain tätä ainaista samaa paskaa. Kaverit jättää ja hylkää, sähän se tässä ylireagoit? Niin, anteeksi taas olemassaoloni puolesta. Lähdin kotiin kyyneleet poskille valuen. Kotiin päästessäni itken hysteerisenä äitini rintaa vasten. Mikä mussa on vikana, miksei kukaan halua mua? Miks kaikki haluaa aina että meen pois?

Aamulla paniikki ja morkkis iskee. Mitä mä oon taas sekoillut? Lähtenyt selittelemättä itkien toisten luota pois ja toiselle huutanut puhelimessa että mä olen enemmän yksin kuin sä. Alkaa olla semmonen olo että tää mun järki alkaa pikkuhiljaa himmetä niin paljon etten pysty salaamaan sitä enää kauaa muilta. Tai sitten kaikki ovat jo huomanneet kuinka parantumaton sekopää ja vaiva olen kaikille.

Nytkin kaverit lähtivät jatkamaan juhlia. Ja minä istun veljen vaatteissa tietokoneella niin väsyneenä, niin väsyneenä tähän elämään. Vedin yöllä puol purkkia särkylääkkeitä ihan siinä toivossa että jotain edes tapahtuisi. Mut ei tapahtunut koska oon "immuuni" särkylääkkeille... olis ehkä pitänyt juoda ne viinan kanssa alas eikä veden.

Mulla on niin yksinäinen olo. Mä oikeesti haluaisin jonnekkin hoitoon. Ei mun psyyke kestä tätä paskan määrää enään tai sitä kuinka rikki oon. Läskeys ei auta asiaa yhtään. Oon taas lihonut varmasti sen huikean yhden kilon jonka sain laihdutettua. Miksen voi vain kuolla pois? Eilen puhuimme erään ystäväni tutun itsemurhasta ja samalla huomasin kuinka taas kerran suunnittelin itsemurhaani. Tiedän tasan tarkkaan kuinka sen tekisin. Pukisin valkoisen mekon päälleni. Suoristaisin hiukset ja laittaisin kukkakruunun päähäni. Meikkaisin itseni kauniiksi, huulipunaa. Kirjoittaisin itsemurhaviestin kauneimmalla kaunolla mitä osaan. Ottaisin viimeiset kuvat itsestäni puhelimeeni, viimeiset kuvat joissa hymyilen niin hyvin kuin voin. Ottaisin lasit pois päästäni, ja hirttäisin itseni valkoiseen huiviin. Se oli täydellistä.

The reason

Äiti ei ensin uskois, sen jälkeen se suuttuis ja syyttäis mua ja itteään. Ja sitten iskää.
Iskä pitäis mua hulluna joka täytyy lukita mielisairaalaan kauas pois, en olis enään sen tytär millään muotoa.
Pikkuveli ei ymmärtäis.
Ystävät ei ymmärtäis. Ne pilkkais ja naurais. Jotkut säälis. Kohdeltais eritavalla, säälien ja voivotellen. Mut ei enään koskaan samalla tavalla. Menettäisin kaikki mun vähäisetkin ystävät.
Kaikki muut juoruais, naurais ja pitäis mua ihan vitsinä.

Easter depression

Tunteet ja ajatukset tuntuu heittävän volttia koko ajan. Vaikka nukahdinkin taas vasta kolmen jälkeen nukuin kuitenkin hyvin ja kahteentoista asti. Ajatukset heitteli aamulla? Mitä mä teen tänään? Syönkö, menenkö lenkille? Sain onneks koottua itteni ja kävin lenkillä. Kauriin luo suihkuun. Yllättäen kauris tarjos taas ruokaa. Otin ihan vähän perunaa. En ottanut kakkua tai jätskiä. Huomasin että nieleminen sattuu eilisen oksentamisen jälkeen. Hyvä, eipähän tartte tänään syödä mitään turhaa.

Kotona söin keittoa ja illalla kananmunaa. Alkoi tehdä mieli suklaata. Oli jännä tunne, teki henkisesti ihan hirveesti mieli sitä (ja alko nytkin tekemään kun kirjotan tätä) mutta fyysisesti ällöttää niin paljon että on semmonen olo etten pysty. Varsinkaan kun eilen sitä oksensin. Kyllä se ajatus siitä suklaalavystä mun repussa silti kummittelee koko ajan mun päässä. Enkä mä tiedä mitä mä sille tekisin. En halua heittää roskiin mutta en antaa myöskään äitille. Enkä syödä sitä itse. Pää sekoaa.

Onneks huomenna pääsee taas uimaan, vähän ekstra kulutusta. Ja illalla taas kotiin... menipäs tää loma taas äkkiä. Ihana päästä kotiin turvaan taas rauhassa laihduttamaan! Vähän ahdistaa kyllä kun tiistaina mun luo tulee yks kaveri täältä ja on pari päivää mun luona... niin ressaa syömiset sen nähden. Ja en pysty zumbaamaan joten pitää lenkkeillä ja käydä salilla.

Sattuu jotenkin kaikki paikat oudosti. Niin outo olo. Ahdistava. Vaikka oon vaan maannut koko illan ja kattonut nymfejä... Sara Soulié on loistavaa thinspoa.

Not so proud anymore

Olis vissiin pitänyt koputtaa puuta eilen sen jälkeen kun kirjotin ton postauksen? Eiköhän rankka alamäki alkanutkin siitä heti...

Eilen meni hyvin siihen asti että menin sille grillijuhliin. Leffassa kaikki meni hyvin, join vain vettä vaikka vähän se popparin/karkin haju ja äänet siellä elokuvasalissa tekikin pahaa. Mutta pysyin vahvana. Ja sitte saavuin juuri sopivasti jälkkärille sinne juhliin. Tujotin kauhuissani sitä kakkua. Voi vitun jumalauta vittu! Okei, en oo syönyt koko päivänä kun 300 kaloria kai mä pienen palan voin ottaa jossen kehtaa kieltäytyä... olisin kieltäytynyt mutta kauris tarjosi mulle ensin siideriä. Kieltäydyin, ja se ihmetteli sitä niin suuresti että en kehdannut enään kakusta kieltäytyä. Otin tosi pienin palan vaan. Sen jälkeen kauris tarjos mulle viiniä. Otin yhden lasin kun tiesin että siinä on noin 80 kaloria vaan. Sen jälkeen se toi suklaalevyn pöytään, ja kas kummaa aloin sitä sitten napsia, yhteensä kaks riviä eli 50 grammaa yhteensä (laskin koko ajan). Hyi vittu oikeesti. Ahdisti, harmitti ja vitutti niin paljon. Sit menin vielä keskellä yötä syömään vähän popparia toisen kaverin luona. Saatanan saatana.

Aamulla oli kauhee nälkä, en syöny kaverilla mitään. Vaikka se söi pitsaa. Ei tehnyt yhtään mieli. Mut sit se tarjos mulle suklaapatukan ja söin sen. Tulin kotiin, söin keittoa. Aika paljon. Ja maitoa. Normaalisti. Harmitti niin paljon että aattelin ihan sama, meen kauppaan ja katon koko illan telkkaria. Mut kaupassa olin ihan paniikissa. Mitä mä syön? En mä halua mitään, ei tee mitään mieli. En todellakaan ala väkisin itteeni mitään paskaa tunkemaan? Ostin kokis zeroa, jätskin ja sitä samaa suklaata mitä söin kauriilla. Tulin kotiin, söin sen jätskin ja oikeesti yhden rivin eli neljä palaa sitä suklaata ja ihan pari sipsiä siihen päälle. Ja mulle tuli niin paha olo, olin niin täynnä. Makasin ja mietin että mitä mun oikeen pitäs tehdä kun ahdistaa ja maha onniin täynnä. Eikun oksentamaan. Onneks ketään ei oo kotona niin pystyin oksentamaan, muuten olisin ollut kusessa... mietin tätä myös sillon kun ajoin jo sinne kauppaan. "Jos alan ahmia, voinhan oksentaa kun oon yksin". Ja en edes ahminut ja oksensin silti. Ja nytkin tekisi mieli syödä lisää..... ei tää tosiaan ihan tervettä touhua ole.

Väsyttää ihan hulluna, menin viideltä viime yönä nukkumaan. Edellisyönä en äitin takia nukkunut kun jonku kolme tuntia. Pää särkee koko ajan univajeen takia. Mä vaan haluaisin nukkua, vaikka pitäis koko ajan vaan treenata. Ahdistaa kun tiedän että huomenna on pakko mennä lenkille mutta en tiedä minne pääsisin suihkuun kun uimahalli on kiinni. Helvetti sentään. 

Miksen mä vaan voisi joskus edes onnistua, ja oikeesti laihtua, ja olle vihdoin se ketä ulkoapäinkin ketä olen sisältä?

Keep going

Oon niin ylpee itestäni, oikeesti. Kohta mennyt yks ilta ja päivä lomalla kotona, enkä oo sortunut. En mihinkään. Vaikka tilanteita on todellakin ollut. Niin silti oon onnistunut pitämään pääni. Jotenkin alkaa tuntua, että en edes pystyisi enää sortumaan, onko tää ihan tajuttoman tyhmä ajatus? Siis aloin vain ajatella, kun telkkarista tuli mäkkärin mainos. Ja mietin että jos sortuisin syömään sellasta. Sen jälkeen mä aloin heti ajatella että hyi helvetti, miks mä edes haluaisin tunkea sellasta paskaa mun kroppaan enää ikinä! Tää ajatus toi mulle jotenkin sellasen olon että enhän mä edes voisi sortua mihinkään tyhmyyksiin tosta noin vaan. Mutta ehkä se on taas tätä alkuhuumaa, kattellaan uudestaan taas sitten kuukauden päästä kun paino alkaa jumittaa...

Oon saanut treenattua myös tosi hyvin täällä. Eilen ja tänään kuuden kilsan lenkki joka sportstrackerin mukaan kulutti noin 380 kaloria, ja koska meillä ei ole tällä hetkellä remontin takia täällä kotona suihkua oon tehny jotain mitä en oo ainakaan kuullut että kukaan muu syömishäiriöinen tekis: oon käynyt uimassa. Eilen uin 10 minuuttia ja tänään 25 ja kulutin siinä tänään 250 kaloria. Ahdistus oli kyllä aivan jumalaton. Mut tuntu kivalta kun ui ja mun maha meni jotenkin kasaan sisäänpäin, en tiä mistä se oikeen johtu, siitä että hengästytti vai mistä. Mutta oli kuitenkin ihan kivaa niin hullulta kun se kuulostaakin. Aijon maanantaina vielä käydä kerran ennenkun lähen takasin armaaseen kotipesääni. Eli oon hyvin saanut treenattua vaikka täällä oonkin ollut. Omakin kone mukana niin saa kirjoteltua tännekkin ihan rauhassa. 

Muuten tosi hyvillä mielin vaikka oonkin täällä mutta huominen pelottaa ja ahdistaa aivan tajuttomasti. Ekaksi se että mulla on tarkotus vielä huomenna käydä samalla lenkillä mutta en tiedä pystynkö koska ehkä sataa ja mulla on jalat nyt jo niin jumissa että en tiedä tuleeko siitä mitään. Voinhan toki pitää huomenna välipäivän ja sitten lenkkeillä taas lauantaina. Pelottaa vaan että se jää heti jos luistaa alkuperäsistä suunnitelmista. Toinen asia mikä huomisessa ahdistaa on se että kauris pitää grillibileet ja kutsu mut sinne. Ollaan onneks menossa äitin ja veljen kanssa elokuviin, joten "pääsen" niiihin bileisiin vasta pari tuntia myöhässä... joten voin koittaa luistaa siellä syömisestä. Ja juomisesta. Tiedän että tulee olemaan haastavaa, varsinkin kun siihen aikaan illasta on kauhea nälkä ja jos on jossain missä pöydät notkuu ruokaa... voi vittu. Pakko vaan pitää pää kylmänä. Niinkuin juomisenkin kanssa. Pelottaa että jos kauris alkaa juottamaan mulle juotavaa. Aargh alkaa vaan enemmän ahdistaa kun mietin koko asiaa! Pelkään myös että poltan. En tiedä miten voin palkita itseni jos selviydyn huomisesta kunnialla...

Ahdistaa kun ei ole tekemistä. Lojuu vaan. Haluisin että olisi jo huominen. En uskalla poistua huoneestani, pelkään keittiötä. Ja sen mörköjä. Enkä halua nähdä äitiä joka on taas kännissä.

ps. ei yhtään ristiriitanen tää postaus kun eka mietin että en vois ikinä sortua ja sitten seuraavaks pelkään että sorrun huomenna... great, hyvä minä.

hmm...