Vihaan kyllästynyt

Eilen ja tänään kalorirajat on ollu 700-1000 kalorissa eli ihan hyvin... eilen pyöräilin 10 kilometriä ja olin kävelylenkillä. Kyllä tää tästä pikkuhiljaa. Ei tee mieli ruokaa, ei tupakkaa, ei alkoholia. Mun tekee vaan mieli nukkua.

Mulla ei oo kotona mitään ruokaa. Yritän pärjätä mahdollisimman pitkään ilman että käyn kaupassa. Puurolla pärjää hyvin illat jos syö koulussa. Ahdistaa ensviikkonen risteily koska "täytyy" juoda ja pelkään että kalorimäärät tulee olemaan ihan hulluja mutta yritän silti pitää pääni, nyt tai ei koskaan.

Koulutehtäviä on aivan liikaa, kaikki pitäis tehdä tän viikon aikana. Pakko vaan yrittää jaksaa ja tsempata, vaikka mieli on maassa koko ajan. Haluaisin vaan pikkuhiljaa alkaa puhumaan kavereille (tai oinaalle oikeestaan) että hei tajuutko mulla ei ole kaikki todellakaan hyvin, mutta eihän nyt niin voi tehdä. Kun sillä on sen omat ongelmat eikä sitä kiinnosta mun asiat, sitä kiinnostaa vaan että mä kuuntelen sen asiat. Ja lohdutan sitä, eihän sen tartte lohduttaa mua. Tai ottaa mua tosissaan jos sanon, että tapan itseni. Enkä mä sitäpaitsi enää voi luokitella näitä mun ongelmia sellasiks että ketään oikeesti kiinnoistais. Kaikki luulis että pelleilen vaan tai että en oo tosissani. Koska kaikkihan täällä on niin vitun rikki, ja kaikillahan on ihan yhtä vaikeeta eikö niin?

Kill me now, please

Anteeksi kahden kuukauden hiljaisuus. Minulla ei ole mennyt hyvin. Siksi en kai ole tännekkään jaksanut kirjoittaa. Kaikki tuntuu menevän pieleen koko ajan, ja tuntuu että masennus vaan vetää mua tiukemmin kiinni itseensä.
"sä et karkaa yhtään mihinkään"

En oo edes yrittänyt laihduttaa sen jälkeen kun koulut alko, vaikka joka aamu itkenkin kun joudun käyttämään samoja housuja koulussa koko ajan. En oo käyttänyt mun läskifarkkuja kun ne on rikki, korjasin ne äsken ja kokeilin. Ja hyvä et ne ees mahtu mun päälle, puristi enemmän kun koskaan.

Makaan joka päivä kotona enkä pysty tekemään mitään. En näkemään kavereita enkä tekemään koulutehtäviä. Enää en edes katso telkkaria niin paljoa. Nukun ja makaan sängyssä itkien ja ihmetellen kuinka elämä voi olla näin julmaa.

Poltan tupakkaa enemmän kuin koskaan, en pysty sitäkään enää lopettamaan. Saan siitä jotain outoa lohtua yksinäisyyteen. Alkoholista on myös tullut uusi turvani ja ystäväni, enää jokaviikkoiset bileet eivät riitä vaan saatan tiistai-iltaisin pyöräillä alkoon hakemaan viiniä ja kumota pullollisen yksin kotona lattialla maaten. Ja mitä tehden?

Viillellen. Terästä on tullut taas mun rakastaja, vanha tuttu ja turvallinen. Pelkään edelleen että jään kiinni muttta en välitä enää arvista. Se syy joka sai mut lopettamaan viiltelyn 17-vuotiaana ja piti mut pois sen teosta 4 vuotta, on mulle nyt yhdentekevä. Vaikkakin nyt pelottaa kun eilen viilsin syvemmältä kuin koskaan. Sitä verta oli niin paljon eikä sen tulo meinannut loppua millään. Tärisin puoli tuntia sen jälkeenkin shokissa, jonkin näköisessä paniikkitilassa. En niiden viiltojen syvyyden takia tai sen veren, vaan sen takia että viilsin siksi niin syvältä koska se ei sattunut. En tuntenut mitään. Ja nyt se haava tuntuu ihan kuopalta, niinku olisin kaapinut omaa lihaani irti. Pelkään että se tulehtuu koska sit olisin ihan kusessa, sitä nimittäin ei saa naamioitua mikskään muuks kun mitä se on, varsinkin kun kuukauden vanhat arvet on siinä vieressä.

Oon koko eilisen kattellut thinspokuvia ja lukenut blogeja, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kun laihtumista. Mutta huomaan nyt että ajattelen siitä nyt eritavalla kun ennen. En ajattele niin paljoa sitä kuinka haluan laihtua, vaan sitä kuinka paljon haluan sen satuttavan itseäni. Ajattelen kuolemaa koko ajan, sitä kuinka täällä pitäisi oikein selvitä kun ei vaan kykene siihen, ja kuinka muut sen tekee.

Miksi minä olen se rikkinäinen joka ei pysty elämään täällä?