Life is good, right?

Ahdistaa ihan helvetisti. Mun maha on ihan ratkeemispisteessä. Oon niin täynnä että oksettaa. En kuitenkaan voi enää oksentaa koska syömisestä on niin monta tuntia. Ihan hirvee henkinen ja fyysinen morkkis tästä kahden päivän syömisestä. Miks mä aina teen tän itelleni? Kuinka paljon voi ihminen vihata itseään?

Lauantaina olin baarissa ja oli oikeesti tosi hauskaa. Mut menin yöllä syömään ja siitä johtuvasta morkkiksesta lähti sitte kahden päivän syömisputki, joka toivottavasti loppu nyt. Mä olen niin poikki. Yritän muistella millasta mun elämä oli vuosi sitten. Se oli ihan täyttä helvettiä niinkun nytkin, mutta todella eri tavalla. Ja en tiedä, oliko se sittenkään pahempi helvetti kuin nyt on vaikka pitkään niin ajattelin. Asuin yksin kotikaupunkissa, olin työpaikassa jossa kaikki vihas mua ja mä vihasin sitä työtä, oli rahahuolia ja riitoja kavereitten kanssa. Mut silti mulla oli kuitenkin semmonen olo että mulla oli kavereita ja aina joku kelle soittaa. Olin yksin kotona mutta se ei haitannut. Laihtumaankin pystyin jotenkin helpommin.

Ja mun elämä nyt. Asun muualla kaupungissa, opiskelen ja on rahahuolia. On mulla kavereita joo mutta ei niin paljoa ja oon siks aina yksin kotona ja se vaan masentaa mua lisää. Tuntuu ettei ketään kiinnosta ja oon ihan helvetin yksinäinen koko ajan. Mun päivät koostuu siitä että nukun pitkään ja tuijotan koko loppu illan telkkaria syöden. Ja viikonloppusin ja aina kun on mahdollista ryyppään että saisin paremman olon. Laihtuminen junnaa koko ajan paikoillaan ja taistelen laihduttamisyritysten ja ahmisikohtausten välillä kokoajan.

En olis kyllä vuosi sitten uskonut että mun elämä tulee olemaan tällästä. Mä kuvittelin että mulla olis enemmän kavereita, sellasia ihan huipputyyppejä. Mulla olis myös työpaikka opiskelun ohella joten rahahuolia ei olis ainakaan niin paljoa kuin nykyään. Mulla olis ehkä jopa poikaystävä. Ja mä olisin laihtunut, en välttämättä tavotepainoon vielä mutta ainakin lähelle. Olisin edes laiha.

Jännä miten sitä saakin kuviteltua kaikenlaista ja silti mikään ei ikinä mene niinkuin haluais. Tottakai se on ihan mun oma vika, enhän mä mun paskasta elämästä voi yhtään ketään muuta syyttää. Ihan vain itseäni.

Ainiin, lupasin mennä viikonlopuks kaverin kanssa festareille ja mua ahdistaa se nyt jo ihan helvetisti koska

1) mulla ei oo rahaa/viimiset rahat menee sinne
2) lahdutus menee taas vituilleen/en saa alotettua kunnolla vaikka huomenna alottaisinkin (ehkä siis vaan paastoon niin paljon kun voin?)
3) mitä helvettiä laitan päälle kun oon tällänen läskisika eikä mitkään mun vaatteet mahdu mun päälle
4) siellä tulee olemaan pari aika hankalaa ihmistä/pelkään että jään yksin

Mutta hei, voihan siellä olla ihan hauskaa ja saanpahan tekosyyn juoda taas kaks päivää putkeen. Life is good, right?

ps. etin kuvia tähän tekstiin ja ykskaks oli pakko mennä oksentamaan. Ja nyt ahdistaa että miks en tehnyt sitä jo aikasemmin, jos oon kaks päivää syönyt kun hullu ja olisin samalla voinut oksentaa.... oon niin sekasin päästäni etten pysy enää ittekkään mukana mun ajatuksista. Pakko lähteä ostamaan tupakkaa.

Tuntuu ettei mistään tuu taas yhtään mitään. En saanut itteäni taaskaan hereille kun vasta 12 vaikka oli monta herätyskelloa. Menin yhdeltä kuitenkin ottamaan aurinkoa, en kerennyt olla kuin puol tuntia ja meni pilveen. Tulin sisään ja syön riisikakkuja maapähkinävoilla. Tuntuu taas niin turhalta, en mä jaksa tehdä mitään. Eilen sain väkisin mentyä kävelylenkille 11 aikaan, mutta nyt kaikki tuntuu taas niin turhalta. Juon ehkä tänään joten mitä väliä jos nyt syön vähän enemmän. En jaksa urheilla koska ei sillä ole mitään merkitystä jos kuitenkin juon. Ja ihan naurettavaa koska en edes tiedä juonko tänään, kaverilla on ehkä töitä huomenna. Pää ihan jumissa ja sekasin, haluun vaan syödä ja maata ja katsoa telkkaria. Niinkun aina. Voi että kuinka vihaankaan elämääni, mistä mä saan taas voimia jaksaa yrittää? Miksen mä ikinä onnistu tässä? Nytkin tekisi niin paljon mieli marssia kauppaan ostamaan karkkia, onneks mulla ei ole rahaa. Taino ei se oo sitä kyllä ennenkään estänyt.... miks mä oon aina näin yksin. Pitäisi tehdä koulutehtäviäkin, mutta ei, en pysty, en jaksa. Vihaan itteäni.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa

Menin ehkä vähän hätiköimään kun puhuin eilen että juhannus meni hyvin enkä lihonut, paskanvitut. Tänään kävin puntarilla ja kappas, 69 kiloahan se siellä taas tervehtii tuttavallisesti. Hyppäsin puntarilta pois huutaen vittua ja pyörin ympyrää makuuhuoneessani. Voiko se olla vaan nesteita ja turvotusta? Voiko? Vai lihoinko oikeesti juhannusviikonloppuna 2 kiloa? Voi helvetinvittusaatana.

Menin silti ottamaan aurinkoa kolmeksi tunniksi. Koska ajattelin että siinähän se päivä näppärästi kuluu (nousin sängystä vasta puoli kahdelta). Samaan aikaan ärsyttää tosi paljon että mun unirytmi on nyt kesällä mennyt tähän että valvon vähintään 2 asti yöllä ja sitten nukun ainakin 12 asti, aikasemmin on turha koittaa edes herätä. Ja sitten makaan 2 asti sängyssä näpräten puhelinta. Tänään kuitenkin tajusin syyn siihen. Ei mulla ole mitään syytä nousta aikasemmin sieltä sängystä, ei mulla ole mitään. Ei ketään. Joten siksi menin ottamaan aurinkoa ja kulutin kolme tuntia päivästä siihen. Lukien elämä kateissa kirjaa kolmatta kertaa ja kuunnellen musiikkia. Otin aamulla nesteenpoistajia ja mietin että illalla sitten kun ei ole mitään tekemistä voisin zumbata ja mennä lenkille. Ennen sitä teen uunimunakkaan.

Tulin kotiin ja laitoin munakkaan uuniin ennen salkkareita (oon ihan koukussa noihin vanhoihin salkkareihin mitä tulee uusintana) ja tein kolme riisikakkua (banaania ja maapähkinävoita). Sitten söin munakkaasta 1/3 ja vähän fetaa. En ole muuta syönyt tänään. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. Kuvotan itseäni. Varsinkin kun taas vaihteeksi en saanutkaan persettäni ylös sohvalta enkä urheilluitkaan. Kuinka vihaankaan itseäni.

Ehkä se aamun vaakaluku pilasi tämän päivän, ja siksi en saanut itseäni liikkeelle. Aloin vain miettimään että enhän mä nyt neljää kiloa saa kolmessa viikossa laihdutettua millään. Ja nyt ärsyttää niin paljon. Ehkä kuitenkin revin itseni liikkeelle vielä, onhan kello vasta 10. Ja huomen aamulla on ihan pakko liikkua ja syödä taas vaan 1/3 sitä munakasta koska "joudun" ehkä menemään huomenna baariin. Vähän turhaa kyllä tässä kohtaa vetää noita nesteenpoistajia jos huomenna turpoon taas alkoholista...

Kaikki tuntuu taas vaan niin helvetin sekavalta. Halusin omaan kotiin sen takia että saisin itteni taas liikkeelle ja en tee mitään. Oinas on käyttäytynyt tosi välinpitämättömästi reilun viikon ja mua ärsyttää se suunnattomasti. En tajua tollasia ihmisiä keiden mielestä se on okei että ne saa vuodattaa kaikki maailman paskat toisen niskaan ja kun toisella on hätä ei kiinnosta kuunnella. No ihan sama, eipä tule yllätyksenä ettei sitä kiinnosta, ei ketään ikinä tunnu kiinnostavan miten mulla oikeesti menee. Ei kukaan huomaa mitään kun vaan hymyilee ja nauraa, vetää tätä ikuista roolia mitä oon vetäny 14-vuotiaasta asti.

Dear darling

Kuukauden kirjotustauko loppu nyt, vihdoin ja viimein. Tauko johtui kuitenkin siitä etten vain "päässyt" kirjoittamaan kun vietin tuon kuukauden kotona äitin luona ja vaikka mulla olikin oma kone mukana en uskaltanut kirjautua kertaakaan bloggeriin edes lukemaan muiden blogeja, koska ei ollut sellasta hetkeä ettei joku olisi nähnyt mun tietokoneen ruutua. Mutta nyt onneks pääsen taas rauhassa kirjottamaan!

Kuulumisia siis. Kun pääsin kotiin varsinainen alamäki ei alkanut. Liikunta kuitenkin jäi heti sillä menin ekaa kertaa lenkille niin kengät onnistui hiertämään niin pahasti etten voinut niitä käyttää ennenkuin paranee (tuntuu tosi huonolta tekosyyltä mutta olin siitä viikon päästä lähdössä ulkomaille) joten liikunnat jäi vain kävelylenkkeihin. Syömiset kuitenkin pysyi aisoissa. Kesäkuun alussa vietin ihanan viikon ulkomailla lomaillen, ja lomankin aikana syömiset pysyivät kurissa ja kulutin todella paljon loman aikana (joka päivä kävelyä vähintään 8 tuntia). Loman jälkeen asiat kuitenkin menivät alamäkeen täysin koska tulin kipeäksi. En voinut urheilla, makasin viikon kotona kauheassa räkätaudissa ja kuumeessa (se ei kuitenkaan estänyt minua juhlimasta viikonloppuna johon kroppani sitten reagoi kuumeella) ja tätini oli myös vierailulla meillä ja siinähän ne syömiset sitten menikin. Helvetisti kaikkea paskaa vaan kurkusta alas. Tarkistin kuitenkin tässä kohtaa mitä vaaka näyttää, ja se näytti 67,2 kiloa. Joten en lihonut. Huh. Juhannusviikolla en uskaltanut vielä lenkkeillä, ja söin vähän miten sattuu. Välillä herkkuja ja sitten en syönyt koko päivänä mitään. Paino pysyi samana. Ikävöin bloggeria ja yön pimeinä tunteina kun en saanut unta raiskasin twitteriä thinspokuvilla ja itkin surkeaa elämääni ja kroppaani. Juhannus meni kuitenkin ihan hyvin, eikä tullut silloinkaan syötyä mitenkään älyttömän paljon. Sen jälkeen en ole kuitenkaan käynyt vaa'alla ja pelkään niin paljon että olen lihonut. Sillä siltä se ainakin tuntuu.

Viime maanantaina pääsin vihdoin palaamaan omaan kotiini, rakkaaseen syömishäiriöiseen turvaan. Ja nyt en kestä enään, mun pakko laihtua. Taas. Mulla on kolme viikkoa aikaa ennenkun lähen takasin taas kotiin kuukaudeks. Mun on pakko laihtua sitä ennen, jotta pystyn laihtumaan lisää sitten kotona. Tää ei saa epäonnistua nyt, koska tajusin että voin päästä jopa 62 kiloon ennenkuin koulut alkaa. Ja siitä olisi tosi helppo jatkaa sitten syksyyn lisää laihduttaen. Päätin etten halua enää tehdä hulluja listoja kuinka paljon mun pitää laihtua mihinkin mennessä. Haluan ajatella tätä kuukausi kerrallaan. Tai nyt mietin, että ennenkun lähen kotiin takasin mun on päästävä ainakin tasan 65 kiloon. Kolmessa viikossa reilu kaks kiloa pitäis lähtee aika helpolla.

Tää oli nyt ehkä vähän sekavaa tekstiä kirjotan huomenna paremmin ei ehkä ihan toimi järki kunnolla tähän aikaan yöstä.