And sometimes you lose, and sometimes you're shooting broken arrows in the dark

Huomenna tulee kaksi viikkoa täyteen tästä elämäntapamuutoksesta taas, joten ajattelin ensimmäisenä huonona päivänä tulla päivittelemään kuulumisia ja edistymistä.

Ensimmäinen viikko sujui tosi hyvin, motivaatio oli huipussaan. Söin päivittäin 700-1000 kaloria, zumbasin 3 kertaa ja 2 kertaa kävin kävelylenkilläkin. Lisäksi olin 6 päivää töissä, joissa kuluu kyllä ihan reippaasti ekstraa, koska työni on todella fyysistä. Ainut kompastuskivi ensimmäisessä viikossa oli perjantai-ilta, jolloin ystäväni (joka ei asu samassa kaupungissa kanssani mutta oli juuri sattumalta käymässä) sai minut juomaan kanssaan... onneksi pystyin pitämään kontrollin enkä juonut montaa. Ja yöllä söin vain vähän ruokaa. En kokenut edes hirvittävää morkkista tuosta, koska en sitten lauantaina pikku krapulassa syönyt melkein mitään, ja olin kuluttanut jo perjantaipäivän aikana niin paljon ,että pystyin antamaan tuon kömmähdyksen anteeksi itselleni, vaikkakin ärsytti että se tapahtuikin heti ensimmäisellä viikolla. Oikeastaan yksi syy myös tuohon armahduksen antoon oli se, että syytin tapauksesta laajalti ystävääni. Tein hänelle täysin selväksi että en halua juoda, sanoin monta kertaa että en juo vaikka hän yritti tuputtaa, ja sanoin että elän nyt terveellisesti. Ja silti hän jankutti niin kauan että annoin periksi. Hyviä ystäviä mulla, eikö?

Toinen viikko meni ruokailujen suhteen hyvin. Olin päättänyt etten käy maanantaina puntarilla, mutta pakkohan se oli. -1,9 kiloa. Sai kyllä hymyilemään. Heti tuntuu jo paremmalta, mitkään vaatteet ei kiristä enää päällä ja työpaidasta näkee ihan selvästi, etten näytä enää siltä että olisin raskaana.

Tällä viikolla edelleen tossa 700-1000 kalorin rajoilla ollaan pyöritty, mutta tällä viikolla treenit on mennyt mönkään. Yhdet treenit skippasin kokonaan koska olin niin väsynyt ja ajattelin että kyllä vielä loppuviikosta kerkeän. Toiset treenit meni sivusuun kun pitikin mennä aikaisemmin töihin. Nyt viikonloppuna oli tarkoitus treenata molempina päivinä, mutta tää lauantai meni mönkään kun kirjoitin aamulla 4 tuntia opparia, ja olin sen jälkeen niin loppu ja onnistuin saamaan hirvittävän ahdistuskohtauksen päälle, etten sitten pystynyt tehdä enää mitään kuin maata koko loppupäivän sohvalla. Päätin kyllä että huomenna aamulla menen heti ensin juoksulenkille, niin treenit on sitten jo tehty ennenkuin jatkan opparin parissa. Eli tämän viikon treenisaldoksi jää vain 2 lenkkiä + 5 päivää töissä. Onhan sekin kuitenkin jotain, en nyt odota mitään huikeita muutoksia puntarissa, mutta ensi viikolla sitten treeniä paremmin ja enemmän.

Harmittaa samaan aikaan nuo työt ja niitten epäsäännöllisyys kun ne vaikeuttaa tota urheilua niin paljon, mutta samaan aikaan oon tajunnut että noitten töitten takia mulla on oikeesti ekaa kertaa elämässä oikeesti hyvät mahdollisuudet onnistua tässä tosissaan. Ihan sen takia että oon töissä niin paljon että mulla ei ole aikaa miettiä ruokaa, kun vaan suunnittelen ne valmiiksi, niin ei ole mahdollista sortua. Lisäks toi työ kuluttaa niin paljon ekstraa että sehän vaan nopeuttaa toivottavasti tätä prosessia.

Toivottavasti ensi viikolla jatkuu samaa tahtia, edes kilo kun lähtis joka viikko olisin tyytyväinen.

- Amy -

Some will survive, others don't

Hei te siellä ruudun toisella puolella. Onko siellä joku vielä? Anteeksi, että jätin blogini hiljaisuuteen kokonaikseksi puoleksitoista vuodeksi. Elämäni vuonna 2015 oli sen verran erilaista, ettei tähän blogiin kirjoittaminen tuntunut enää niin ajankohtaiselta, vaikka piinaavat ajatukset laihduttamisesta sekä kuolemasta eivät jättäneetkään koskaan minua rauhaan, vaikka niitä kuinka pakenin. Tämänkin vuoden alussa vielä yritin, yritin tosissani jättää tämän maailman, ja olla vaan. Niin kuin normaalisti eletään. Olla töissä käyvä aikuinen ihminen, jotka maksaa laskut, käy ruokakaupassa ja siivoaa. No, ihan unelmaahan tuollainen elämä on. Ei se sovi minulle, ja jo parin kuukauden päästä yrittämisestä romahdin.

Kävin pariin otteeseen viime vuoden aikana tarkistamassa muita blogeja, mitä kaikille kuuluu ja katsomassa olenko saanut kommentteja joihin tulisi vastata. Mutta kirjoittamaan en alkanut kertaakaan. Ei ollut sellaista tunnetta, luulin tosissani etten palaisi tänne enää ikinä kunnolla. Tänä vuonna keväällä romahduksissani palasin tänne ilmoittamaan olevani takaisin, mutten kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi kirjoitettua sen enempää, Ei ollut aikaa eikä jaksamista. En ollut vieläkään varma, olenko oikeasti palaamassa tämän blogin ääreen.

Kesä oli ja meni. Ja nyt minä olen täällä taas. Aloittamassa sitä samaa kamppailua, jonka kanssa olen taistellut jo niin monet vuodet. En tiedä uskooko kukaan edes minua enää, kun lupaan tällä kertaa onnistua tosissani. Laihdun ja tulen täydelliseksi. Ja sitten todennäköisesti kuolen. Sounds like a plan?

Olen myös välillä miettinyt pitäisikö minun aloittaa kokonaan uusi blogi. Pyyhkiä kaikki vanhat epäonnistumiset taas maton alle ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Tiedän ettei tätä blogia lue moni, sillä suurin osa lukijoistani ovat kadonneet näistä laihdutusblogien maailmoista toivottavasti jonnekkin parempaan paikkaan ja elämään, he oppivat päästämään irti. Minä en. Vaikka olenkin onnellinen heidän puolestaan, oli silti jotenkin surullista katsoa blogilistaani ja sitä karua faktaa suoraan silmiin, että suurin osa lempiblogaajistani on lopettanut ja kadonnut täältä kokonaan. Toisaalta, niinhän minäkin tein. Ainakin hetkeksi. Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että jatkan tämän saman blogin seurassa ja vain päivitän ulkonäköä, sillä tuo vanha ulkonäkö sai jotenkin selkäpiini karmimaan. Eikä se sopinut jotenkin tyyliini enää. Koen aikuistuneeni paljon viime vuoden aikana, joten tällainen yksinkertainen ulkoasu saa riittää. Olisi ihana kuulla, onko täällä enää ketään kuulolla vai kirjoittelenko vain itselleni. Eipä sillä niin väliä, sillä tämän bloginhan alkuperäinen tarkoitushan juuri olikin olla päiväkirjamainen, mutta teidän kommenttinne ovat olleet ihania ja on mukava tietää, jos joku saa jotain irti blogistani.

Ensi viikolla aloitan taas ruokavalion muutoksella ja lenkkeilyllä. Wish me luck.

- Amy -

I'm back.

Vaikka enhän mä koskaan oikeasti lähtenytkään.

Leave me alone, I wanna go home

Oon ollut kaks päivää "kotona" (hmm) äitin luona joululomalla, ja oon niin rikki että haluan juosta pimeään yöhön ja juosta niin kauan että en saa henkeä. Äiti kännää ja laulaa kolmelta yöllä räkäkännissä niin etten saa nukuttua, ja oon niin vihanen että tekis mieli kirkua tyynyyn ja viiltää ranteet niin syvältä auki että en siitä enää ylös nousisi. Haluan takaisin kotiin, voinko lähteä huomenna bussilla jo takaisin vaikka juuri saavuin? Mielestäni kylllä sillä enhän mä ole täällä mun perheelle muutakun känni- ja tupakkakuskina sekä maksumiehenä.

Mä en kestä olla täällä, miksei kukaan pelasta mua täältä?

Break down

Niin kun tän blogin lukijat (jotkut sellaset harvat?) ovat varmasti huomanneet etten oikeen jaksa päivitellä enään tänne mun kuulumisia. Mun twitter-tilistä on tullu mulle tän syksyn aikana mun uus henkireikä jota käytän joka päivä ja jonne on helppo päästä puhelimella heti. Siksi tää blogi ei tunnu enään niin elintärkeältä, mutta en halua silti luopua tästäkään ihan kokonaan.

Viime viikko meni huonosti. En liikkunut koko viikkoon, ja söin huonosti. En liikaa mutta huonoja valintoja. En kuitenkaan onneksi lihonnut, tänään puntari näytti aamulla 70,9 kiloa. Eli kohta ollaan taas kutosen puolella, toivottavasti viimistä kertaa ikinä. Oon niin monta kertaa luvannut etten enää ikinä tuu seiskojen puolelle ja silti täällä ollaan koko ajan... mutta nyt yritän tosissani. Harmittaa että viime viikko laihdutusaikaa meni hukkaan, ajattelin että mulla on tavoitteena päästä 68 kiloon uuteenvuoteen mennessä. Ei kyllä tällä tahdilla, eilen urheilin ja paastosin yhtä proteiinirahkaa lukuunottamatta. Tänään kaloreita taas perus 500 ja liikuntaa ei yhtään (laiska paska). Pakko alkaa ottaa urheilu tosissaan, ei tästä tuu muuten mitään.

En olis millään uskaltanut tänään punnita itseäni vielä (koska pelkäsin lihonneeni) mutta mulla oli aamulla lääkärin tarkistusaika jossa tiesin että mut punnitaan, joten en kestänyt sitä että mulle oltais päin naamaa pamautettu että oon ylipainonen sika. Joten oli pakko saada tietää mitä painan ennen sitä. Lääkärissä puntari näytti 72 kiloa, mutta olin farkut ja jopa kengät jalassa sekä se on tietenkin eri asia kun oma puntari joten ei siihen voi luottaa ihan täysin... eikä nyt sinäänsä ihmetytä jos oon vähän turvonnut kun söin lauantaina kuitenkin karkkia? Nytkin mun pöydällä makaa avaamaton karkkipussi, eikä yhtäkkiä tulisi mieleenkään koskeakkaan siihen. Nyt itsekuria nainen, pidä se kontrolli yllä, sä pystyt siihen. 

Vaikka kaverin pahat sanat viilsivätkin viikonloppuna. Mulla oli pöydällä just se karkkipussi ja puolikas suklaalevy. Kaveri kommentoi asiaa näin: "miks sullon noin montaa eri karkkia?" Joo kiitos, tiedän olevani läski sika ja syömishäiriöinen, kiitos muistutuksesta.

Se tunne että en elä omaa elämääni vaan seuraan kaikkien muiden elämää vahvistuu koko ajan. Oon vaan joku sivuhahmo jonkun muun elämässä, millä ei ole päämäärää eikä tulevaisuutta. Herään joka aamu ja mietin tuskissani miksi mun piti edes herätä uuteen päivään. Mulla ei ole mitään motivaatiota eikä haluja. En jaksa tehdä mitään enkä välittää mistään. Paitsi laihduttamisesta. Mietin joka päivä itsemurhaa ja viiltelyä, jälkimmäinen houkuttelee varsinkin. Pelkäänkin joululomaa koska äitin luona viimeks viiltelin syyslomalla. Pelkään että saan jonkun romahduksen siellä taas. Joudun koko ajan syvemmälle ja syvemmälle tähän suohon, enkä pääse mitenkään pois.

Siellä lääkärillä mun piti vastata kahteen mielenterveys kysymykseen. "Oletko tuntenut masentuneisuutta ja alakuloa viime aikoina? Oletko huolissasi näistä tunteista, oletko menettänyt motivaatiosi ja halukkuutesi?" Mun ei oo ikinä ennen tehnyt niin paljon mieli vastata sellaseen "turhanpäiväseen" kyselyyn totuudenmukasesti. Mutta sitten mietin että jos olisin vastannut molempiin kohtiin kyllä, mitä olisin sanonut sille lääkärille kun se olisi siitä kysynyt? Niin, en mitään, koska en pysty puhumaan kenellekkään. Muille kuin teille blogin lukijoille ja twitterin ihmisille. 

What seemed like a good idea has turned into a battlefield.

Burn out

Tauko kirjoittamiseen on johtunut ihan täysin totaalisesta kouluhelvetistä. Koko kuukauden hellittämätön stressi ei ole vieläkään ohi. Stressi kestää vielä ainakin kolme viikkoa. Tämän lisäksi oon taas kipee ja koen jonkin näköstä burn outtia ja mun kroppa oireilee flunssana. Pakko silti koittaa jaksaa eteenpäin vaikka voimat tuntuu olevan täysin loppu. Eilinen ja tääkin päivä on mennyt itkiessä ja ahdistuessa elämästä, niinkuin koko muukin kuukausi.

Ainut hyvä asia tässä on että oon onnistunut pitämään laihdutuksen yllä. Syön päivittäin 500-800 kaloria ja liikun aina mahdollisuuden mukaan. Oon 0,3 kilon päässä "alkupainosta" enään joten tunnen toivoa. Oon myös onnistunu vajoomaan niin syvälle tähän syömättömyyden maailmaan etten ees tajua miten oon joskus voinut vetää kaikkea lihottavaa paskaa naamaan. Nyt ei tulisi pieneen mieleenkään. Kammoan alkoholia ja kaikkea mitä kaverit vetävät vieressä. Nytkin pelkään huomista koska kaveri ehkä pakottaa mut tulemaan juomaan hänen pikkujouluihinsa. Yritän olla menemättä vedoten kipeyteeni.

En vaan jaksa odottaa että olisin laiha jo. Tiedän että kyllä se sieltä tulee, kunhan nyt jaksan pitää pääni ja jatkaa.

Take me away from here

En uskaltanut käydä eilen puntarilla koska pelkään sen näyttävän liian isoja lukuja. Huomenna aijon kuitenkin mennä, sillä eilisen ja tän päivän molempien kalori saldo on ollut vajaa 500 kaloria. Kuukautisetkin loppu, joten uskallan ehkä kokeilla mitä puntari sanoo. Tiedän etten ole ainakaan laihtunut kun en ole urheillut yhtään, vain nukkunut koko ajan. Mutta toivon silti että se näyttäisi edes samaa kuin viimeksi.

Pelkään loppu viikkoa, sillä joudun houkutusten äärelle. Alkoholia ensimmäisen kerran kahteen viikkoon (!) ja ruokaa... toivottavasti hillitsen itseni. En saa ainakaan lihoa yhtään reissun aikana. Muuten kaikki on ollut turhaa.

Katsoin tänään ylen dokumentin itsemurhasta ja siitä miten se vaikuttaa läheisiin. Samaan aikaan dokumentti sai mut ajattelemaan etten ikinä voisi tuottaa sitä tuskaa mun veljelle, mutta samaa aikaa tajusin että olisin kuitenkin kykeneväinen tekemään sen jos tilanne sen vaatisi, niinkuin se tulee vaatimaan loppujenlopuksi.

Eihän tästä elämästä kukaan selviä hengissä, onko sillä siis väliä jos lähden aikaisemmin kuin muut?