Anteeksi kahden kuukauden hiljaisuus. Minulla ei ole mennyt hyvin. Siksi en kai ole tännekkään jaksanut kirjoittaa. Kaikki tuntuu menevän pieleen koko ajan, ja tuntuu että masennus vaan vetää mua tiukemmin kiinni itseensä.
"sä et karkaa yhtään mihinkään"
En oo edes yrittänyt laihduttaa sen jälkeen kun koulut alko, vaikka joka aamu itkenkin kun joudun käyttämään samoja housuja koulussa koko ajan. En oo käyttänyt mun läskifarkkuja kun ne on rikki, korjasin ne äsken ja kokeilin. Ja hyvä et ne ees mahtu mun päälle, puristi enemmän kun koskaan.
Makaan joka päivä kotona enkä pysty tekemään mitään. En näkemään kavereita enkä tekemään koulutehtäviä. Enää en edes katso telkkaria niin paljoa. Nukun ja makaan sängyssä itkien ja ihmetellen kuinka elämä voi olla näin julmaa.
Poltan tupakkaa enemmän kuin koskaan, en pysty sitäkään enää lopettamaan. Saan siitä jotain outoa lohtua yksinäisyyteen. Alkoholista on myös tullut uusi turvani ja ystäväni, enää jokaviikkoiset bileet eivät riitä vaan saatan tiistai-iltaisin pyöräillä alkoon hakemaan viiniä ja kumota pullollisen yksin kotona lattialla maaten. Ja mitä tehden?
Viillellen. Terästä on tullut taas mun rakastaja, vanha tuttu ja turvallinen. Pelkään edelleen että jään kiinni muttta en välitä enää arvista. Se syy joka sai mut lopettamaan viiltelyn 17-vuotiaana ja piti mut pois sen teosta 4 vuotta, on mulle nyt yhdentekevä. Vaikkakin nyt pelottaa kun eilen viilsin syvemmältä kuin koskaan. Sitä verta oli niin paljon eikä sen tulo meinannut loppua millään. Tärisin puoli tuntia sen jälkeenkin shokissa, jonkin näköisessä paniikkitilassa. En niiden viiltojen syvyyden takia tai sen veren, vaan sen takia että viilsin siksi niin syvältä koska se ei sattunut. En tuntenut mitään. Ja nyt se haava tuntuu ihan kuopalta, niinku olisin kaapinut omaa lihaani irti. Pelkään että se tulehtuu koska sit olisin ihan kusessa, sitä nimittäin ei saa naamioitua mikskään muuks kun mitä se on, varsinkin kun kuukauden vanhat arvet on siinä vieressä.
Oon koko eilisen kattellut thinspokuvia ja lukenut blogeja, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kun laihtumista. Mutta huomaan nyt että ajattelen siitä nyt eritavalla kun ennen. En ajattele niin paljoa sitä kuinka haluan laihtua, vaan sitä kuinka paljon haluan sen satuttavan itseäni. Ajattelen kuolemaa koko ajan, sitä kuinka täällä pitäisi oikein selvitä kun ei vaan kykene siihen, ja kuinka muut sen tekee.
Miksi minä olen se rikkinäinen joka ei pysty elämään täällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos vierailet blogissani, olisi ihana jos jättäisit jäljen itsestäsi!
(Muistetaahan kuitenkin pysyä asiallisina, kiitos ♥)