En voi katsoa itseäni peilistä kauaa. Se sattuu liikaa. Puhun oinaan kanssa puhelimessa, kuuntelematta mitä hän sanoo. Puristelen itku kurkussa mahaani. Miten se voi olla noin irti musta, senhän voisi vain leikata pois? Pitäisikö? Sunnuntaina oli huono päivä, todella huono. Itkin kun luin terveyslehtiä, keräsin kaikki lehdet jossa oli artikkeleita masennuksesta ja mielenterveyshäiriöistä. Luin masennuksesta kyyneleet silmissä ja jokin napsahti mun päässä. Hain mattopuukon ja ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, viilsin mun ihoa. Ja se tuntu kun en olis koskaan lopettanutkaan. Se tuntu niin hyvältä, ja oikeelta. Ihan kun olis palannut kotiin. Nytkin kun kirjotan tästä houkuttelen vaan itseäni tekemään sen uudelleen. En kuitenkaan voi. Koitan miettiä kesää. Kohta on pakko olla taas toppi ja shortsit jalassa. Arpien on pakko parantua ennen sitä.
Viimiset kolme päivää on ollut täyttä helvettiä. Niin pahaa ettei oo tehnyt mieli edes nousta sängystä. Ja on ollut pakko kiskoa itteni ylös kouluun ja koittaa selvittää tätä mun paskaa elämää. Mut ei mikään auta. Tää olo vaan jatkuu. Mikään ei paranna. Oon alkanut ensimmäistä kertaa ikinä miettiä että haluaisin puhua jollekkin tästä kaikesta, jollekkin ammattilaiselle. Mutta miten mä sellaselle pääsisin ilmaseks ja ilman että kukaan saisi tietää? Eilen myös mietin ihan tosissani että alkaisin huoraamaan. Ihan vaan rahan takia. Mutta en siihenkään pystyisi varmaan oman itseinhoni takia.
Koulu loppuu huomenna. Ja silti mulla on sellanen olo että mun pää hajoaa tasan nyt. Torstaina aijon mennä lenkille ja salille. Nyt saa oikeesti loppua tää pelleily. Mä en jaksa tätä enään.
Oon niin yksinäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos vierailet blogissani, olisi ihana jos jättäisit jäljen itsestäsi!
(Muistetaahan kuitenkin pysyä asiallisina, kiitos ♥)