Ota kiinni jos saat

Anteeksi taas, olen ollut hiljaa. Poissa bloggerissa ja kaikesta mikä muistuttaa näistä kalvavista tunteista, jotka syö mua elävältä. Oon kerännyt voimia tulla takaisin ja palata, vahvempana kuin koskaan. Oon myös yrittänyt nauttia kesästä. Oon onnistunut siinä onneksi, mutta sen kustannuksella että olen tietenkin lihonut. Eikä pahat ajatukset jätä mua rauhaan, minään päivänä.

Oon ollu heinäkuun puolesta välistä asti kotona äitin luona. Joka päivä saan muistuksen siitä, miksi ilmotin kaksi viikkoa ennenkuin täytin 18 että muutan omaan asuntoon. Tappelut on melkeen joka päiväisiä. Joka päivä menee hermot, ja huudetaan ja itketään. Veljen kanssa on onneksi ollut mukavaa, ja tuntuu että ollaan läheisempiä kuin koskaan. Isääkin oon nähnyt enemmän, mutta se tuntuu aina samalta, yhtä pahalta ja turhalta.

Oon viettänyt tosi paljon aikaa oinaan, ravun ja mun lapsuudenystävän kanssa mistä oon tosi onnellinen. On ihanaa, että oon saanut viettää kesällä heidän kanssaan niin paljon aikaa. Vaikka samaan aikaa jotkut ystävät ovatkin tuoneet vain ongelmia. Kauris tuntuu aika menetetyltä tapaukselta, koska koko viime vuosihan on kulunut aika viileissä merkeissä. Oon kesän aikana nähnyt kaurista ehkä kaksi kertaa. Ja sillä toisella kerralla se pamautti sellasen pommin mun niskaan että menin täysin sanattomaksi. Se saa vauvan.

Oon tienny koko ajan, että kyllä jossain kohtaa tulee se hetki kun joku mun seurustelevista kavereista tulee kertomaan mulle, että nyt me hankitaan lapsi, mutta en ihan tätä odottanut ja näin pian. Mun silmissä meidän ystävyys on menetetty tän asian takia. Ja ei, ei sen lapsen takia. Vaan sen, että sen takia kauriin on pakko aikuistua. Nyt heti. Se ei oo mikään tasapainosin ihminen huolehtimaan lapsesta, ja nyt sen on vaan pakko aikuistua. Ei se tuu enää koskaan olemaan samanlaista hengailla sen kanssa, kun se on yhtäkkiä äiti. Ei se voi lähteä juhlimaan. Ja kaikki mistä se tulee puhumaan sen jälkeen on vauvat. Mua ahdistaa pelkkä ajatuskin että seuraavaks kun nään kauriin, sen raskausmaha varmasti näkyy jo. Joittenkin korvaan tä mun puhe saattaa kuullostaa tosi rajulta ja pahalta, mutta lapset ei oo mulle mikään sydämenasia. En edes tiedä haluanko saada niite itse koskaan. Aika suurella todennäköisyydellä en edes voi saada lapsia koskaan, joten se tulee olemaan sitten sen ajan murhe. Ihan kuin kukaan koskaan haluaisi edes saada mun lapsia. 

Samaan aikaan tuntuu myös pahalta, kun kauris kertoi pikkuveljestään joka käy nykyään psykiatrilla ja syö masennuslääkkeitä koska hän on alkanut viillellä. Kauriin mukaan kuitenkin hän vain "hakee huomiota, koska ne on vaan naarmuja eikä mitään syviä viiltoja". Noi sanat kolahti tosi pahasti ja suututti. Kauris ei oo oikee ihminen arvostelemaan tässä asiassa, kun hän on itse polttanut käteensä sen jälkeen kun minä tein niin. Ei kauriilla ole sanavaltaa sanoa, että kuka viiltelee huomion vuoksi ja kuka ei. Ei munkaan viillot oo koskaan ollut sen syvempiä, mutta kelle mä olen niistä kertonut? Tasan kahdelle ihmisille elämäni aikana, ja toinen oli poikaystäväni kun hän niistä kysyi. Että ei "pintanaarmut" tarkoita sitä että hakee huomiota. Suututtaa.

Oinaan kanssa on sujunut muuten hyvin, mutta olen kateellinen hänelle. Hän on nyt saanut itseään niskasta kiinni ja alkanut kuntoilla ja syödä terveellisesti. Lisäksi olen käynyt uimassa ja ottanut hänen kanssaan aurinkoa joka on ollut täyttä helvettiä koska hän niin laiha, ja minä sotanorsu. Tiedän että kroppani kuvottaa häntä, koska tunnen hänet niin hyvin. Mutta kuvottaahan se minuakin, joten en voi väittää vastaan. Harmittaa vaan se, että omista kavereista ei kuulu ajatella niin.

Ravun kanssa on myös ollut hauskaa kesällä, ainoana ongelmana on tullut se että viimeaikoina ollaan puhuttu hirveästi syömishäiriöistä. Heinäkuun puolessa välissä hän ja eräs toinen ystävämme heittivät läppää siitä että jos heillä olisi jokin syömishäiriö.

"Musta ei ainakaan vois ikinä tulla anorektikkoa kun mä tykkään syödä niin paljon!" 

"Niimpä, musta tulis varmaan bulimikko mieluummin koska sit sais ainakin syödä!" 

Naureskelin vaivautuneena mukana, mutta uskon etteivät he edes huomanneet etten kommentoinut asiaa pahemmmin. Tämän jälkeen aloimme epäillä että äsken mainitulla ystävällämme saattaa oikeasti olla anoreksia ja sovimme että häntä täytyy tarkkailla. Olen tietenkin todella huolissani, mutta samaan aikaan uskomattoman kateellinen sille miten hän on laihtunut niin paljon ilman yrittämistä ja nyt epäillään tosissaan että hänellä on anoreksia. Kun samaan aikaan minä olen taistellut 14 vuotiaasta asti läskejäni vastaan tuloksetta. Tiedän olevani päästäni vialla kun ajattelen näin, mutta en voi sille mitään. Lisäksi eilen rapu alkoi taas heittämään läppää bulimiasta.

"Mieti et on oikeesti olemassa sellasia ihmisiä, kun tekee niin että syö pelkkää karkkia ja sitte oksentaa sen! aletaaks sellasiks? pidetään oksubileet! kylhän nekin varmaa tekee sitä sillee että niillä on kavereita ja ne yhessä menee syömään ja oksentamaan?" 

Minua kuvotti koko kyseinen keskustelu joka me käytiin. Naureskelin vähän ja pyörittelin silmiäni. Samaan aikaan mietin mitä rapu sanoisi jos saisi tietää että vain kuukausi sitten oksensin yksin kotona kolmena päivänä ahmittuani.

Tämän lisäksi uudet ystäväni opiskelukaupungistani ovat tuottaneet ongelmia. Tai ei niinkään ongelmia, mutta ovat saaneet tänä kesänä silmäni vihdoin auki sille, miten he kohtelevat minua. Niinkuin rapukin sanoi, "rumasti". Ja se on ihan totta. He vähättelevät minua, piikittelevät ja vittuilevat. "Vitsi Amy sä oot outo". Hyvä varakaveri, kun ketään muuta ei ole. Muuten sellainen, ettei sille tarvitse soittaa. Hyvin se pärjää yksinäänkin. En tiedä mitä teen tämän asian kanssa. Pelkään ja samaa aikaa haluan korjata tilanteen, mutten tiedä miten. Pidän heistä, he ovat ainoat ystäväni siellä enkä halua menettää heitä. Mutta samaa aikaa en halua alistua siihen rooliin joka minulle on ensimmäisen vuoden opiskelun jälkeen luotu.

Koulu alkaa vastaa syyskuussa, ja olen sitä varten koittanut luoda ja suunnitella suunnitelmaa, millä saan pidettyä järkeni kasassa. Oon kerännyt voimia, ja nyt haluan onnistua. Tuntuu että ihan kuin aivoni olisi ollut koko kesän sumussa, ja nyt se sumu vihdoin hälvenee ja näen eteeni. Ja suunnitelma on valmis.

1. Aloitan huomenna, koska maanantai on aina hyvä päivä aloittaa. Lisäksi huomisesta on tasan kolme viikkoa (21 päivää) koulun alkuun ja se tarvitaan tavan luomiseen ja tottumiseen (urheilu).

2. Käyn joka päivä lenkillä siihen asti että menen kotiin (yritän kuumuudesta huolimatta, lenkkeilen vaikka sitten aamuvarhain tai yöllä ihan sama). Sitten käyn ostamassa kolmen kuukauden kortin viereiselleni salille jotta pääsen jumppiin ja kunnon salille.

3. En juo enää "huvikseen". Ennen koulun alkua on kahdet bileet joihin menen ja annan luvan itselleni juoda. Sen jälkeen juon vain isoissa opiskelijatapahtumissa ja menen "normi"-opiskelijabileisiin selvinpäin.

4. Syön mahdollisimman vähän, ja kaikki herkut pois luonnollisesti.

5. En myöskään halua käydä vaa'alla pitkään aikaan, sillä tiedän että nyt painan yli 70 kiloa. Ja tiedän että kaksi ensimmäistä kiloa jotka lähtevät ovat nesteitä. Haluan siis olla mahdollisimman kauan käymättä vaa'alla. Jotten pety itseeni taas.

Näin yritän viettää koko loppuvuoden. Tällä hetkellä tää suunnitelma kuulostaa todella hyvältä mun korvaan, enkä jaksa oottaa että pääsen vaan keskittymään urheiluun ja laihtumiseen koulun ohella. Mutta siihen on hyvä totutella jo nyt. Ravun kanssa puhuttiin tänään että jouluun mennessä ollaan laihduttu 5 kiloa. Mä aijon laihtua 10. Kyllä mä vielä kaikille näytän. Mä pystyn tähän.