"Aikuisuus"

Abivuosi jatkui samalla menolla kuin ennen, entistä enemmän lintsaten ja ryypäten. Sain vihdoin ja viimein laitettua välit poikki on/off poikaystävääni ja aloitin vuoden kestäneen toipumisen hänestä. Muutin omaan kämppään käyttäen tekosyynä sitä että halusin itsenäistyä. Oikeasti en vain kestänyt enään asua saman katon alla inhottavan isäpuolen ja ryyppäävän äitin kanssa. Samalla huomasin ensimmäistä kertaa lihoneeni oikeasti.

Ostin kakkosella ensimmäiset chino housuni, sillä ne tulivat silloin muotiin. Housut olivat kokoa 38, ja erittäin hyvät päällä. Asiaankuuluvasti löysät reisistä ja perseestä. Luonnollisesti en näitä housuja kesällä ennen abivuotta käyttänyt, ja syksyllä ajattelin pitkästä aikaa vetää nämä housut ylleni. Järkytyksekseni ne eivät mahtuneet enää päälleni. Ne eivät edes menneet kiinni, ja kiristivät joka puolelta. En voinut uskoa silmiäni, miten tämä on edes millään muotoa mahdollista? Enhän mä oo koskaan oikeesti lihonut, pari kiloa sinne tai tänne. Muistan kuinka tuijotin itteäni koko aamun peilistä. En voinut uskoa että olisin muka lihonut niin paljoa, että ne housut eivät muka olisi mahtanut mun päälle. Ryntäsin äitin luo käymään vaa'alla, jolla en niin pitkään aikaan ollut käynyt. Ja järkytys oli suuri, 72,2 kiloa.

Järkytys todella oli suuri, ja en tiedä miksi muttta jouduin tämän tiedon sulattamiseen käyttämään pari kuukautta, ryyppäämistä ja juhlimista jatkaen. Muistan kuitenkin abivuoden jouluna, kun makasin kännipäissäni veljeni sängyssä yöllä ja aloin miettiä mikäköhän mun BMI on jos oon lihonut niin paljon. Ja tällä kertaa järkytys oli ehkä entistä isompi. Ensimmäistä kertaa ikinä, mä en ollu enää normaalipainonen. Mä olin lievästi ylipainonen. Ylipainonen. Se iski ihan vitusti tajuntaan. Päätin, että heti tammikussa alan laihduttamaan. En kuitenkaan alkanut. Kirjotuksiin valmistautuminen alko, enkä ollu vieläkään saanut alotettua laihdutusta. Tähän aikaan äiti kävi kuntoutuksessa, ja oli syksystä asti urheillut ja laihtunut roimasti. Helmikuussa tajusin kunnolla kuinka paljon äiti onkaan onnistunut laihtumaan, ja se motivoi mua ihan hirveesti joten maaliskuussa sain alotettua oikeen ekan laihdutusyrityksen.

Onnistuin terveellisesti syömällä ja urheilemalla laihtumaan n. 64 kiloon toukokuun loppuun ja ylioppilasjuhliin mennessä. Olin iloinen, olin laihtunut niin paljon ja näytin ylioppilaskuvissa paremmalta kuin olisin ikinä näyttänyt 72 kilosena. Annoin itelleni luvan juhlia ja syödä sinä valmistumisviikonloppuna, mutta tarkoitus oli jatkaa laihtumista tavoitepainoon joka oli silloin oli 53 kg. Mutta siihenhän se taas jäi. Ryyppäsin ja söin koko kesän, ja elokuussa välivuoden alkaessa painoin taas 70 kiloa. Vannoin alottavani taas laihdutuksen, mutta se jäi työpaikka ahdistuksen ja kaiken muun ystävyysdraaman takia. Tein vain töitä, ja olin todella ahdistunut koko välivuoden. Ja ryyppäsin. Mietin miten saisin laihdutettua taas, mistä saisin siihen voimaa. Eksyin pitkästä aikaa jouluna syömishäiriö sivuille, ja aloin lukea blogeja. Aloin miettiä oman blogin perustamista.

Tammikuussa aloin kirjottaa tätä blogia siinä toivossa että se tsemppais mua laihduttamisessa. Ensin se auttokin, laihduin maaliskuuhun mennessä taas 64 kiloon ja yhtäkkiä huomasin että olin täysin syömishäiriöisen maailman pauloissa. Yhtäkkiä anorektiset naiset joita ennen kammoksuin, olivatkin ihanan laihoja. Tavoitepainoni tippui ensin 52, sitten 50, sitten 48 ja lopulta 45 kiloon. Ja loput te tiedättekin. Sen jälkeen koko loppu vuoden jojoilin painoni kanssa. Kesällä sain tiedon uudesta opiskelupaikasta ja muutin ensimmäistä kertaa uudelle paikkakunnalle siinä toivossa että saisin rauhassa laihduttaa. Sitä kuitenkin sabotoi koko syksyn kestänyt juhliminen uusien kavereiden kanssa. Välit molempiin vahempiin on todella huonot, niinkuin vanhoihin ystäviinkin. Koulu ja rahatilanne ahdistaa koko ajan, ja läskiahdistus ja masennus painaa päälle koko ajan. Jostain pitäisi saada taas voimaa koittaa laihduttaa, sillä mä en vaan jaksa enää, tätä on kestäny liian kauan.

Haluun vaan taas olla se laiha keijukaistyttö, joka joskus olin.