Lapsuus

Synnyin kesällä 1993 Lapissa. Vanhempani ja koko sukuni on sieltä kotoisin ja siellä elänyt melkein koko elämänsä. Synnyin terveenä, mutta alipainoisena. Ensimmäisen elinvuoteni aikana muutimme toiselle puolelle Suomea, jossa asuin siihen asti kunnen lähdin opiskelemaan.

Olin koko lapsuuteni alipainoinen. Olin todella nirso, enkä oikeastaan pitänyt mistään ruuasta. Syöminen ylipäätään tuntui todella turhalta. Jouduin monesti jäämään ruokapöytään 4-6 vuotiaana kun en vaan suostunut syömään, varsinkaan jotain mistä en pitänyt. Äitini uhkaili usein että hän lähettää minut sairaalaan jossa minua syötetään letkuilla. Vaikka en ollut koskaan varma tekisikö hän sen oikeasti, en silti syönyt jos en tahtonut. (olin myös todella itsepäinen).

Horoskoopiltani olen leijona, joka näkyi minussa lapsena todella hyvin. Olin pomotteleva ja kaikki piti tehdä niinkuin minä halusin. Minun piti myös saada kaikki mitä ikinä vaan keksinkään haluta, tai helvetti olisi irti. Lapsena kuitenkin tuntui että kaikki oli ihan hyvin. Minulla oli kavereita, koulu meni hyvin. Minua ei kiusattu ala-asteella, paitsi kun sain 9-vuotiaani silmälasit kerran sain kuulla olevani "rillirousku" mutta siihen se kuitenkin jäi.

Olin lapsena hyvin tietoinen laihuudestani, ja olin siitä jo pienestä asti ylpeä. Ajattelin aina että on ainakin yksi asia josta mun ei tarvitse vanhempana huolehtia, oon sentään laiha. (voi kunpa olisin vaan sillon tajunnut pitää siitä enemmän kiinni...) Rakastin juosta vain pikkuhousut jalassa ympäri asuntoa ja kosketella kylkiluitani. Oli niin hienoa, että osasin vetää mahaani niin paljon sisään että pystyin ottamaan kylkiluistani alhaalta kiinni (näin laiha siis tosiaan olin). Äitini oli ennen raskautta todella laiha, ja onnistui laihtumaan takaisin minun jälkeeni, mutta ei kuitenkaan enään veljeni syntymän jälkeen vaan lihoi enemmänkin. Koko lapsuuteni sain kuunnella, kuinka isäni haukkui äitiäni läskiksi ja laiskaksi, ja patisti laihtumaan.

Rakastin "hipsiä varapasillani" niinkuin kaikki sukulaiseni aina sanoivat ja tämän takia äitini mietti olisiko minut pitänyt laittaa balettitunneille. Vaikka olinkin lapsena todella "prinsessa", olin silti myös poikamainen. Ja kun 8-vuotiaana minulle koitettiin keksiä harrastusta, baletti ei tullut kuuloonkaan. (ja voitte varmaan arvata kuinka paljon tämä päätös nykyään harmittaa?) En muista mistä, mutta jostain keksimme että joku kamppailulaji olisi hauska harrastus, joten sen aloitin ja sitä rakastinkin todella paljon. Olin siinä hyvä ja sain uusia ystäviä. Muistan kuinka olin ylpeä 9-vuotiaana kun olin saanut käsiini vähän lihasta, hauikseni näkyi tikunlaihoissa käsivarsissani. Ja olin niin ylpeä. Voitin myös hopeaa eräässä kilpailussa, olin ylpeä sillä suurin syy voittooni oli pienuuteni joka oli hyvä apu lajissani.

Vanhempani erosivat ollessani 9 vuotias. Isäni hakkasi äitini kännissä. Äitini on ollut minulle aina todella rakas, pienestä asti hän ollut paras ystäväni ja tukipilarini. Isän pikku tyttö kerkesin olla vain elämäni ensimmäiset kolme vuotta, kunnes veljeni syntyi ja pikkuhiljaa tämä isin pikku tyttö rooli loppui. Pienenä palvoin isääni enkä halunnut häneltä mitään muuta kuin rakkautta ja hyväksyntää. Pikkuhiljaa tämä alkoi muuttua peloksi. Ennen avioeroa pelkäsin lähinnä isääni tämän agressiivisuuden takia. Joten kun ero tuli, osasin olla vain onnellinen, että isää ei tarvitse nähdä kuin joka toinen viikonloppu. Tämän takia minun on ollut vaikea käsittää joidenkin ystävieni vanhempien avioeroja, joidenka takia heidän lapsena ovat menneet sekaisin sillä minulle se oli asia josta en osannut olla surullinen.

Vaikka lapsena osasinkin välillä leijona-luonteeni takia olla pompottaja ja itsevarma, todellisuudessa olin jo silloin todella epävarma itsestäni. Tätä edesauttoivat liikunnassa viimeiseksi jättäminen joukkueita valittaessa (vaikka olinkin urheilullinen ja hyvä esim. pesiksessä), silmälasien saanti ja todella suuri nolatuksi tulemisen pelko. Liikuntatuntien jälkeen aina pukkarissa muiden laihojen tyttyöjen kanssa vertailtiin kylkiluitamme, ja katsottiin kuka pystyy vetämään eniten mahaa sisään.

Ystävystyin kuudennella luokalla rinnakkaisluokkaisen "hylkiön" kanssa, jota oli koko ala-aste koulukiusattu. En ollut hänen ystävänsä kuin puoli vuotta, sillä minuakin alettiin "kiusata" siitä että hengasin hänen kanssaa. Ryhmäpaine ja hyväksytyksi tulemisen tarve olivat liian suuria joten ylä-asteen alkaessa "hylkäsin" hänet. Tämän ikäisenä lopetin myös harrrastukseni hetken mielijohteesta (ja aloin katua tätä päätöstä puolen vuoden päästä lopettamisesta). Kokeilin toista harrastusta, joukkuepeliä. Lopetin kuitenkin jo puolen vuoden päästä ensimmäisen oikean kiusaamisen takia, käytin tekosyynä sitä että silmälasien kanssa oli hankala pelata. Tämäkin päätös harmittaa nykyään sillä pidän kyseisen lajin peluusta, ja jos olisin sitä jatkanut osaisin sitä paremmin.

12-vuotiaana aloin myös ensimmäisen kerran kiinnittää huomiota painooni. 11-vuotiaana koin kasvupyrähdykseni ja kasvoin nykyiseen pituuteeni, 167 cm. Luulin että olisin myöhemmin kasvanut lisää, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Tuon ikäisenä tuntui hienolta olla niin pitkä, nykyään olen "hobitti". En muista tarkkaan mitä painoin ensimmäisen kerran kun aloin tarkkailla painoani, mutta jotain 60-62 kiloa se taisi olla. BMI sanoo normaalipaino, vatsa on vielä litteä. Hyvä, olen oikean painoinen, ei mulla oo mitään hätää.