Teini-ikä

13-vuotiaana aloitin ylä-asteen ja sain uusia ystäviä. Kuuluin koko ylä-asteen kuuden tytön porukkaan jossa kaikki olimme todella hyviä ystäviä keskenämme ja rakastimme toisiamme, riidoista huolimatta. Näin jälkeenpäin katsottuna se aika oli parasta elämässäni tämän ystäväporukan takia, vaikka silloin se tuntuikin helvetiltä, sillä epävarmuuteni ja alkavan masennukseni takia uskoin ja tunsin, että en oikeasti kuulunut porukkaan, olin se vähäpätöisin ja viimeinen vaihtoehto. Tunsin näin koko ylä-asteen ja ysillä uskaltauduin kerran puhumaan asiasta. Tilanne päättyi siihen että jouduin pyytämään anteeksi ystäviltäni, että syytin heitä moisesta.

Harrastin seiskaluokalta lukion kakkoselle tanssia eri muodoissa, ja tämä on varmasti se syy jonka takia en ylä-asteella lihonut kuin parisen kiloa. Jos en olisi harrastanut mitään liikuntaa olisin jo tässä vaiheessa lihonut todella paljon. Seikaluokan jälkeen huomasin että mahani alkoi vähän pömpöttää. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon lihomista. Mutta ajattelin että kunhan se ei siitä suurene niin kaikki on hyvin. 14-vuotiaana aloin kuitenkin pikkuhiljaa masentua. Istuin kaikki päivät yksin koulun jälkeen tv:tä tuijottaen ja syöden herkkuja. En syönyt mitään normaaliruokaa, vain herkkuja. Muistan vieläkin herkut mitä söin. Pirkan persikka jääteetä, popparia, pirkan masikkajugurttisuklaata, suklaakeksejä. Jos söin jotain normaalia, se oli yleensä nuudeleita. Hukutin kaikki murheeni ruokaan. Oloni oli mitä kamalin. Aloin myös viillellä. Viiltelin kahdeksannesta luokasta lukion ensimmäisen luokan puoleenväliin asti. En edes näin jälkeenpäin ajateltuna osaa sanoa, miksi niin tein. Se vain tuntui oikealta, ainoalta asialta jossa oli järkeä. Olin niin yksinäinen, ja rikki. Enkä edes tiennyt miksi. Minulla oli mahtava ystäväporukka, mutta tunsin olevani näkymätön ja turha, sellainen, että kukaan ei huomaisi jos katoaisin. Ja kun näistä tunteista yritin puhua, sainkin turpaani ja jouduin pyytämään anteeksi.

Tappelin myös koko ajan äitini ja isäpuoleni kanssa, kävimme todella verisiä taisteluja jotka päätyivät monta kertaa siihen että uhkasin lähteä tai karata, sillä en kestäisi enää. Äitini juominen lisääntyi tähän aikaan todella paljon, ja monesti jouduin valvomaan 3 asti yöllä sillä en voinut mennä nukkumaan ennenkuin äiti oli tullut kotiin ryyppyreissultaan. Isästäni en pitänyt ja pelkäsin häntä. Hän myös monesti haukkui minua laiskaksi sohvaperunaksi, jonka pitäisi joskus edes tehdä jotain.

14-vuotiaana painoin 63-64 kiloa, ja aloin ensimmäistä kertaa miettiä laihduttamista. Eksyin syömishäiriö nettisivuille, blogeihin ja pro ana sivustoille ja kiinnostuin syömishäiriöstä tosissani. Katselin thinspokuvia todella paljon, vaikka vielä tähän aikaan todella anorektiset naiset ällöttivätkin minua. Ajattelin typeränä lapsena että olisipa kiva kun olisi syömishäiriö niin olisin edes laiha. Yritin aina välillä laihduttaa, pidin 2 kuukauden karkkilakon ja laihduin 2 kiloa. Pidin viikon zumbaus treenejä jotka jäivät aina siihen viikkoon. Ajattelin epäoivoisesti olevani liian läski ja vihasin itseäni suuresti. Käytin vain mustia farkkuja ja isoja paitoja peittämään läskini. En käyttänyt ikinä mekkoja, koska pelkkä ajatuskin ahdisti.

Ylä-asteen jälkeen aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Tämä tuntui silloin Jumalan lähettämältä pelastukselta joka pelastaisi minut siitä hävityksestä johon olin joutunut. En ollut enää niin masentunut, pelko yksinjäämisestä ja siitä että "ei kukaan voisi tykätä musta" poistui, ja tuntui että olin onnellinen pitkästä aikaa. Kunpa vaan sillon olisin tiennyt miten hajottavaksi tämä Jumalan lähettämä pelastus kääntyisikään. Seurustelin kysyisen jätkän kanssa 7 kk jonka jälkeen hän jätti minut, ja tästä alkoi kaksi vuotta kestänyt oravanpyörä jossa vain hajotin itseäni lisää uskomalla hänen valheitaan ja antamalla hänen pelata julmaa peliään itselläni. Mutta olin niin nuori ja sinisilmäinen, niin rakastunut, niin helposti lisää rikottavissa. Ja pelkäsin niin paljon yksin jäämistä. Roikuin kyseissä jätkässä sen takia niin kauan, sillä en vaan suostunut jäämään yksin, olin aivan varma etten enää koskaan voisi saada ketään jos nyt jään yksin.

Seurusteluaikana myös ensimmäisen kerran hairahduin ajattelemaan että ehkä en olekaan niin läskin kuin olen luullut. Jos hän tykkää musta näin, niin enhän voi olla kauhean läski? Uskottelin itselleni todella pitkään näin, kunnes oli aika kohdata totuus: emme voineet koskaan harrastaa seksiä valot päällä, emme koskaan. Emme missään. Emme edes suihkussa tai saunassa. Nykyään ajateltuna on hullua miten olin niin tyhmä etten silloin tajunnut että hän ei halua nähdä läskejäni, joten siksi valot sammuivat aina. Myös kaikki tytöt joita kyseisellä jätkällä on sen jälkeen ollut ovat kaikki olleet todella laihoja. Tämä vain lietsoi masennustani lisää.

Lukion alettua muistan kuinka kaikki joutuivat käymään terveystarkastuksessa. Tähän aikaan en seurustelun takia enää kytännyt painoani, ja muistan järkytykseni kun terveydenhoitaja tylysti töksäytti että "painoa on näköjään tullut vähän lisää, mistäköhän se johtuu?" Ryyppämisestä varmaan, haista vittu. En kuitenkaan vieläkään tehnyt asialle mitään, sillä pääni oli niin sekaisin "elämäni rakkauden" takia.

Lukioaikana myös välit isääni alkoivat viilentyä entisestään. Tähän aikaan veljeni oli 13-14 vuotias ja isäni alkoi suorastaan palvoa maata veljeni jalkojen alla. Kaikki mitä hän teki oli oikein ja hienoa. Vaikka veljellänikin on ollut ongelmia, hän oli silti se paras, kuningas. Hän sai kaiken, minä en mitään. Olen kuitenkin onnellinen että tämä ei ole koskaan vaikuttanut minun ja veljeni väleihin, vaan on oikeastaan tehnyt meistä läheisempiä. Vaikka voisi suoraan sanoa että isämme on yrittänyt ajaa meitä erilleen ja toisiaan vastaan. Lukioaikana aloin "turtumaan" tunteiltani äitiäni kohtaan äitin ryyppäämisen takia. En enää huolehtinut, vaan aloin vihata. Äitini humalassa on kammottavin näky mitä olen joutunut todistamaan, ja kotona/kotikaupungissa asuessani jouduin todistamaan sitä näkyä joka viikonloppu, joten ihmekkös että alkoi kyllästyttämään. Aloin ymmärtää että äiti juo masennukseensa enkä osannut tehdä asialle muuta kuin pari kertaa yrittää tehdä pientä väliintuloa ja sanoa kuinka huolissani olen. Hän viittasi asiaan kintaalla ja sanoi tietävänsä omat rajansa. Aloin pikkuhiljaa rakentaa muuria itseni ja äitini välille. Olemme aina olleet tosi läheisissä väleissä ja hyviä ystäviä, mutta äitin ryyppäminen vain alkoi pikkuhiljaa tuhota sitä sidettä joka meillä oli, sillä äiti ei koskaan tajunnut kuinka paljon se minua satuttaa kun hän vetää päänsä täyteen joka viikonloppu. Kaikenlisäksi hän yritti tuohon aikaan aika tasaista tahtia tuhota kaikki ystävyyssuhteeni puuttumalla niihin esim. facebookin kautta helvetillisessä jurrissa.

Koko lukio kului lintsaten, ryypäten ja on/off poikaystäväni perässä juosten. Kaikki oli hyvin sekavaa, tunsin että olin hukannnut iseni jonnekkin. En panostanut ulkonäkööni, kuljin lukion kakkosen ja kolmosen lökäreissä ja hupparissa. En välittänyt mistään, mutta ajattelin silti että olin päihittänyt ylä-aste aikaiset vaikeudet sillä en ajatellut enää koko ajan että minun pitäisi laihtua. Ja hukutin kaikki murheeni viinaan. Viiltelynkin lopetin, joten onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni että kaikki olisi hyvin.