Losing myself

Mun loppuviikko tiivistettynä:

keskiviikkoilta:

Syömistä. Itkua. Ahdistusta. Töitä. Tajuan, että olisin valmis tekemään mitä vaan mun ystävien puolesta, mutta ne ei oo valmiita tekemään mitää  mun puolesta. Alkoholia ja reivaamista. Kauriin kanssa tappelua, ensimmäistä kertaa ikinä meijän 7 vuotta kestäneen ystävyyden aikana. Tappelua myös toisen ystävän kanssa, lähinnä pettymystä. 

Torstai:

Epätodellinen olo. Krapula. Päänsärky. Sovinto Kauriin kanssa, hutera sellainen. Ruokaa, ei treeniä. Töitä. Jos joisin tän pesunesteen niin kuolisinko mä? Kuinkakohan teräviä nää veitset täällä on? Kuinka kaikki menikään näin pohdintaa. Miten mä muka jaksan tätä enää? Itkua, surua, ahdistusta. Autolla ylinopeutta. Jos tä olis mun oma auto, ajaisin tältä sillalta alas. Kauriin kanssa lisää tappelemista. Suru muuttuu vihaksi. Kuinka se voi tehdä mulle noin?

Perjantai:

Hiljaisuus. Ruokaa vain parinsadan kalorin edesta mutta siideriä senkin edes. Ei treeniä. Omituista käytöstä Kauriin kanssa, kuinka meidän oikein kuuluu olla? Humalassa riita kärjistyy täyteen helvettiin. Paljastuu ettei meijän ystävyys oo koskaan ollutkaan sitä mitä oon luullut sen olevan. Mua pidetään ihan jonain muuna, jonain ketä mä en ole. Oon luullu olevani paras ystävä, ilmeisesti olenkin pinnallinen kusipää. Syön kaksi haukkua omenasta ja yritän oksentaa puistossa mutta Kauris keskeyttää soitolla. Riita sovitaan taas löyhästi, ostan grilliruokaa tarkoituksenani oksentaa ne mutta sammun syötyäni ne. Ensimmäistä kertaa ikinä sain kerrottua Kauriille riidan tiimellyksessä että mullakin on ongelmia ja oisin voinut vaikka niistä kertoakin, onneksi en sitä tehnyt.

Lauantai: 

Krapula. Auringonottoa. Elämä kateissa. Musiikkia. Kauris kutsuu kahville. Ruokaa, ei treeniä. Töitä. Tunnoton olo. Juodaanko me taas tänään? No miksei. Sanatonta vihaa ja surua Kauriin kanssa. Ollaanhan me okei? Joo. Kaukana siitä. Hillitsen omaa juomistani koska Kauris vauhkoontuu, joudun huolehtimaan koko yön. Kävelen kotiin grilliruuan kanssa kello neljältä yöllä, ja sillä hetkellä taivasta katsellessa tuntui hetken aikaa hyvältä, kun näki uuden päivän alkavan. Niin viileää, valoisaa. Hiljaisuus. 

Tänään: 

Krapula. Autolla ajoa 2 tunnin yöunien jälkeen, enhän mä ole ajokunnossa? Koko päivän päikkärit, puhelimessa roikkumista. Leffaa. Kauriin kanssa tekstailua, kaikki on nyt okei vaikka tiedänkin ettei mikään tule enään koskaan olemaan samoin. Pelkkiä herkkuja koko päivän, ei yhtään normaalia ruokaa. Salille aijon silti raahautua vaikka se tuntuukin turhalta. 

Mulla on niin turta olo. Semmonen, että haluaisin vaan maata sängyssä tekemättä mitään, olematta mitään. Leijua ja olla, yksin ja vapaa. Ilman mitään vastuita ja seuraumuksia. Musta ei nyt oo mihinkään, ei muutenkaan olis mutta varsinkaan tän viikon jälkeen. Mua ahdistaa niin paljon tuleva, pitäis tehä hirveesti kaikkea, lopettaa syöminen ja juominen ja laihtua. Koko viikon oon vaan tuojotellut taas laihoja tyttöjä siellä täällä. Mistään vaan ei tuu mitään. 

Oon pari kuukautta ajatellut, että syksyllä tulee olemaan aika rankkaa muuttaa täältä pois vaikka mä sitä haluankin. Nyt vaan en jaksais odottaa enään sekunttiakaan, täällä ja tässä kaupungissa ei oo enää mulle mitään syytä jäädä. 

ps. Pahoittelut että tää tuli puhelimella, oon jumissa äitin luona ja mun tietokone on Kauriilla enkä äitin koneella uskalla tulla bloggeriin...