I need to fight

En oo kirjottanut viikkoon mitään. Syinä yleinen koulustressi, ajan puute ja ahdistus.

En oo vieläkään saanut otettua itteäni niskasta kiinni. Oon nyt syönyt jo 2 viikkoa ihan liikaa enkä oo urheillu... eli oon varmasti lihonut ihan hulluna. Oon ainakin ihan turvonnu ja maha käyttäytyy ihan oudosti. Ahdistaa niin paljon, mä en halua lihoa! Mut tän koulustressin takia mun tekee vaan koko ajan mieli syödä. Ja ahdistus kasvaa vaan....

Toisaalta mun olis nyt taas helppo parantaa tapani. Okei en kerkeä välttämättä hirveästi urheilemaan mutta syömisen voin aina lopettaa. Varsinkin nyt kun mulla on konkreettisesti rahat loppu. Huvittavaa, mulla ei oo ees rahaa kouluruokaan. No eipähän tartte sielläkään sitte syödä!

En tajuu tätä, aina kun kirjaudun bloggeriin ja luen muiden blogeja ja itse kirjoitan, mun motivaatio herään ihan uusiin leveleihin, aina. Mut yleensä se ei kestä. Nyt mä haluun, et se kestää. Mun tavote oli jouluksi 60 kiloa, tiedän että en helvetilläkään siihen enään pääse. Mut aijon yrittää silti laihtua, en halua ajatella että mulla on joku tietty tavote sinäänsä, mä vaan haluan laihtua. Tapahtu se sit millä aikavälillä ja kuinka paljon viikossa hyvänsä. Aijon vaan pikkuhiljaa taas lopettaa syömisen ja alkaa urheilla. Ilman vaa'an kyttäämistä. Sillä toi että asetan ittelleni hirveitä tavotteita ei selvästi oo hyvä tapa mulle, koska siitä seuraa aina sortuminen. Mun yks kaveriki täällä on myös nyt syönyt "terveellisemmin" joten sekin auttaa taas asiaa. Pelkään kyllä ihan hirveesti koska oon täällä vaan enään 3 viikkoa ja sit lähden kuukauden joululomalle "kotiin". En aijo antaa tän mennä taas pilalle siellä, en voi antaa sen mennä pilalle.... tää alamäki on jatkunu ihan liian kauan.

Oltiin vähän aikaa sitten istumassa iltaa luokkalaisten kanssa, ja puhe ajautui itsemurhiin kun yhden luokkalaisen tuttu oli tappanut itsensä. Kuuntelin hiljaa keskustelua.

"nii vaikee tajuta että miten toistakymmentä kaverii lähteny tän ikäsenä".
Ja hiljaa mielessäni mietin että mun mielestä sitä ei oo vaikeeta tajuta koska mä ymmärrän.

Mut eniten mua tässä keskustelussa järkytti mun uuden kaverin kertomus parhaasta ystävästään joka tappoi itsensä n. 3 vuotta sitten ja kuinka asia vieläkin vaikutti häneen. Itkua pidätellen hän kertoi, että ystävä ei ollut edes jättänyt lappua. Ja se oli ensimmäinen kerta kun oikeesti tajusin miten itsemurha voi vaikuttaa läheisiin, noin vahvasti. Vielä monen vuodenkin jälkeen.

Vaikka samalla mietin että eihän mulla olis ketään tollalailla ikävöimässä mun perään jos lähtisin täältä...